Kymmenen vuotta sitten haaveilin olevani maailmankuulu DJ, joka kiertelisi ympäri maailmaa, soittaisi isoimmilla klubeilla ja vetäisi nokkaan kaikkea herneistä kokkeliin luksus-escortin tisseiltä. Nykyään kelpaisi avausslotti paikallisista ysäribileistä, kaksi kaljaa ja nukkumaanmenoaika ennen valomerkkiä.
Kaikilla kai meistä on, tai ainakin on joskus ollut unelmia. Joku haluaa miljoonan, joku löytää elämänsä rakkauden, joku ehkä kohtuudella toimivan pään. Joku ahnehtija haluaa kaikki kolme. Elämällä on hauska tapa kasvattaa ihmistä vuosien aikana henkisesti, ja fyysisestikin yleensä jäädään plussan puolelle. Se henkinen kasvu kuitenkin yleensä pistää toisinaan vähän miettimään sitä, mikä on todella tavoittelemisen arvoista.
Ja jos ei pistä, niin kannattaa varta vasten välillä pysähtyä ja miettiä, miksi havittelee elämäänsä "sitä jotain". Tuleeko pyrkimys tavoitteeseen vain vanhasta tottumuksesta, vai olisiko maalin saavuttamisesta oikeastikin yhä jotain iloa? Vai johtaisiko määränpäähän pääseminen ainoastaan maalitolppien siirtämiseen taas johonkin kaukaisuuteen, ja sama juoksu jatkuisi jälleen. Eli toisin sanoen, onko se asia, mitä luulet tavoittelevasi oikeasti sama kuin se, mitä todella tavoittelet?
Joskus haaveilin, että olisin tyylikäs seksisymboli. Silloin kun en kulkisi ympäriinsä paidattomana esittelemässä ruskettunutta Adoniksen ylävartaloani, pukeutuisin muodikkaisiin ja täydellisesti sopiviin vaatteisiin. Tänä päivänä olisin tyytyväinen, jos hiusraja ei huitelisi jossain keskellä päälakea, joskaan en kyllä kieltäytyisi tyköistuvasta puvustakaan.
Jos juoksee ympyrää vuosikausia laput silmillä etsien vehreämpiä laitumia, on hankala huomata tallaamansa polun viereen kasvanutta niittyä. Samalla tavalla, kun jos on koko ikänsä haaveillut jostain, voi olla enää vaikea muuttaa ajattelutapaansa hoksatessaan, ettei ko. haave ehkä olekaan se asia, mitä on aina halunnut. Tai mitä haluaisi enää. Eli jos vielä nelikymppisenä lähettelen epätoivoisia viestejä paikallisille klubipromoottoreille anellen DJ-keikkoja, sanokaa minulle, että tuskin enää siinä vaiheessa elämää haluan olla maailmankuulu tiskijukka, ja pyytäkää lopettamaan. Mikäli kuitenkin teen samaa vielä kuusikymppisenäkin, niin onnitelkaa sitkeydestä. Ja sitten pyytäkää lopettamaan.
Yleisesti ottaen missä tahansa asiassa onnistuakseen on sitkeästi nähtävä vaivaa. Siksi tavoitteiden pohtiminen, niiden muuttamisesta puhumattakaan, voi olla raskasta, kun asioiden eteen on mahdollisesti tehnyt jo vuosikausia työtä, eikä palkkiota edelleenkään ole näkyvissä lähimaillakaan. Vaikka tavoittelu itsessään voi, ja pitäisikin, olla palkitsevaa, niin riman korkeuden hienosäätö saattaa tuntua epäonnistumiselta, tai huijaamiselta. Sama tunne pätee riman käyttötarkoituksen vaihtuessa korkeushypystä keihäänheittoon. Ei se kuitenkaan ole epäonnistumista. Enemmän epäonnistumista on tavoitella asiaa, jota ei oikeasti halua ja jonka havittelukin tuntuu todella vastenmieliseltä.
Puoli vuotta sitten en vain haaveillut maratonin juoksemisesta, vaan sen voittamisesta, vähintään puolen tunnin marginaalilla. Kolme kuukautta sitten haaveilin, että voisin juosta ilman polven kipeytymistä 20 minuuttia. Nyt haaveilen, että voisin juosta 23 minuuttia ilman jalan turtumista.
Vaikka tästä jutusta voisikin saada hieman negatiivisen kuvan unelmien tavoittelusta, niin ei asia niinkään ole. Oikeastaan päinvastoin, haaveilu ja unelmat tuovat tähän elämän järjettömään alati Muuttuvaan Labyrinttiin jonkin sortin aarteita etsittäväksi. Yleensä lautapeleissä (ja elämässä) on hyvä kuitenkin muistaa, että tärkeintä ei aina ole kerätä kaikkia mahdollisia kultakolikkoja, kynttilänjalkoja ja kruunuja, vaan nautiskella pelailusta. Koska typerin asia ikinä on stressata itsensä piippuun ruman kynttilänjalan takia.
Kolmekymmentä vuotta sitten toivoin, että olisin sinut itseni kanssa. Nykyään se on lähinnä itsestä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti