Heipparallaa

Vähän jäänyt taas tämä kirjoittaminen. Jossain vaiheessa kuitenkin vain aina tuppaa harrastuksien kanssa käymään niin, että ykkösprojektista tulee kakkosprojekti, kakkosprojekti pyyhitään maailmankartalta, ja kolmosprojekti vetää jostain yllätysshikaanista ykköseksi. Eli hetken aikaa supersalaisella varamusiikkiprojektillani meni kovaa (=yli kymmenen striimausta päivässä), ja ajattelin hieman yrittää käyttää momentumia hyödyksi. En onnistunut, ja nyt touhun näkyvyys lähentelee taas nollaa.
On siis jälleen aika palata muiden hyvin harrastusten pariin, kuten vaikkapa tähän kirjoittamiseen.

Tarjolla on eurodancea ja vaivaannuttavaa naisten kähmimistä, eli ei mitään uutta sisältöä blogiin. On muuten yksi turhimmista Scooterin biiseistä. Paitsi tällaisissa tilanteissa.

Juhannus oli, ja jo perinteen omaisesti vietin sen kaupungissa. On mukavaa, kun "cityssä" mahtuu olemaan paikkojen tyhjentyessä. Valitettavasti tosin naapurini asunto ei tyhjentynyt, hän nimittäin halusi joka aamu vetää puoli kahdeksalta akustisen coverin The Trooperista. Tämä oman elämänsä kitarasankari onkin kovaa vauhtia muodostumassa yhdeksi vähiten pitämistäni ihmisistä. Mutta osaa hän sentään kitaraa kohtuudella soittaa, se on kuitenkin hänen puolustuksekseen sanottava. Laulaminen on sitten se asia, mitä voisi treenata.

Juhannuksena vuodenajan vastaisesti vedin kuitenkin kunnon joulularpit, ja jokainen jo itsessään valmiiksi tukeva ateria päättyi pohdintaan "mitä sitä sitten söisi". Yleensä jäätelöä. Onnistuinkin kolmessa päivässä kultivoimaan massaani kolme kiloa, mikä on mielestäni ihan hyvä saavutus. Sulattelua saakin sitten harrastaa kolme kuukautta.

Kesällä ei tosin onneksi tarvitse miettiä muuta kuin että mistä saa lisää sitä jäätelöä. Syssymmällä sitte muuta.

Kesäpäivänseisauskin meni viime viikolla, ja yöt ovat alkaneet pitenemään, mistä olen oikeastaan aika tyytyväinen. Vaikka yötön yö onkin valvoessa aika hauska, niin se aiheuttaa ongelmia, kun pitää herätä aamulla seitsemältä töihin, ja ulkona on niin valoisaa, että vielä aamukolmen aikaan odottaa sitä vähän hämärämpää hetkeä, kun voisi viimein nukahtaa. Mutta sitä hetkeä ei koskaan tule.

Pohdin myös Stadiumilla kertyneitä bonuksia tuhlatessani isoa dilemmaa: ostaisinko sadetakin vai uuden hupparin. Vähän sama asia, kuin jos pohtisi, että onko tuleva kesä sateinen vai kylmä. Ainoa oikea valinta tässä tilanteessa olikin ostaa molemmat. Ollut muuten aika poikkeuksellinen vuosi. Ollaan kuitenkin menossa jo kesäkuun lopulla, enkä ole palanut vielä kertaakaan.

Toki palamista on estänyt hyvin kotona tietokoneen ääressä istuminen. Ja uuden suosikkisarjani, vuoden 2017 Ankronikan, seuraaminen. Voi olla, että joitakin närästää sarjan tuominen nykyaikaan, mutta itse pidän siitä, että esimerkiksi Tupulla, Hupulla ja Lupulla on enemmänkin omaa persoonallisuutta kuin vain eriväriset vaatteet. On hyvin mahdollista, että uusi versio ei kestä aikaa yhtä hyvin kuin alkuperäinen klassikko, mutta ainakin se on hauskempi katsoa ennen "parasta ennen"-päiväystään.

Kulta-Into Pii twerkkaamassa Roopen arkulla DJ Khaledin tahtiin ei ehkä ole se asia, mikä Ankronikasta tulee useimmilla ensimmäisenä mieleen, mutta se on nykyään realismia.

PS: Jos jollekin aiemmin blogia lukeneelle on jäänyt vielä epäselväksi, niin en tosiaan päätynyt viralliseksi museokortin esittelijäksi, eli sen sivun päivittämisen ja F5:n hakkaamisen hyvien uutisten toivossa voi viimein lopettaa.