Tiedättekö sen tunteen, kun otatte jääkaapista kaksi tomaattia, syötte toisen, ja hetken aikaa sitten teette muuta ruokaa. Tovin touhuamisen jälkeen sitten mietitte, minne se toinen tomaatti hävisi, kun ette enää näe sitä missään, mutta olette varma, ettei se enää jääkaapissa ole, koska tomaatteja on siellä edelleen parillinen määrä (kuten niitä aina kuuluu olla).
Missä tomaattiseni on?
Siivoatte asunnon, mutta tomaattia ei edelleenkään löydy, ja huolestutte, että vihannes on ehkä vierinyt jonkin huonekalun taakse piiloon. Eikä se muuten teitä niin huolestuttaisi, mutta kun tomaateilla on tapana mädäntyä, ja jos se päästää nesteensä uudelle laminaatille, menee lattianne äkkiä uusiksi.
Siinä sitten huolestuneena alatte hieman tekemään alustavaa tutkimusta, paljonko lattian vaihto maksaisi. Ehkä haluaisitte vaihtaa sen samalla hieman arvokkaampaan parkettiin. Saatte muutaman tarjouksen, ja hieman kauhistelette hintoja, mutta laskeskelette, että kyllä yksi lattiaremontti saadaan säästöillä kustannettua, ja kotitalousvähennyskin auttaa.
Paitsi että teette hieman taustatutkimusta, ja huomaatte, että kotitalousvähennyksen määrä on ollut vuonna 2009 jopa 3000 euroa, eli 600 euroa enemmän kuin 2019. Tästä sitten suivaannutte, ja kirjaudutte Suomi24:n keskustelupalstalle aikeinanne haukkua jokainen poliitikko edellisen kymmenen vuoden ajalta.
Ennen oli asiat, jos ei paremmin, niin ainakin eri tavalla.
Moderoimatonta politiikkafoorumia hieman kiihtyneessä tilassa selatessanne päästänne kuitenkin napsahtaa verisuoni ja lötsähdätte tietokoneen ääreen. Puolitiedottomassa tilassa loikoillessanne sitten lopulta mieleenne tulee, että tosiaan laitoitte sen toisen tomaatin jauhelihakastikkeeseen, jota olitte tekemässä.
Varmasti tiedätte sen tunteen. Se on tosi ärsyttävä, päivä pilalla aina kun näin käy.
Kymmenen vuotta sitten haaveilin olevani maailmankuulu DJ, joka kiertelisi ympäri maailmaa, soittaisi isoimmilla klubeilla ja vetäisi nokkaan kaikkea herneistä kokkeliin luksus-escortin tisseiltä. Nykyään kelpaisi avausslotti paikallisista ysäribileistä, kaksi kaljaa ja nukkumaanmenoaika ennen valomerkkiä.
Kaikilla kai meistä on, tai ainakin on joskus ollut unelmia. Joku haluaa miljoonan, joku löytää elämänsä rakkauden, joku ehkä kohtuudella toimivan pään. Joku ahnehtija haluaa kaikki kolme. Elämällä on hauska tapa kasvattaa ihmistä vuosien aikana henkisesti, ja fyysisestikin yleensä jäädään plussan puolelle. Se henkinen kasvu kuitenkin yleensä pistää toisinaan vähän miettimään sitä, mikä on todella tavoittelemisen arvoista.
Ja jos ei pistä, niin kannattaa varta vasten välillä pysähtyä ja miettiä, miksi havittelee elämäänsä "sitä jotain". Tuleeko pyrkimys tavoitteeseen vain vanhasta tottumuksesta, vai olisiko maalin saavuttamisesta oikeastikin yhä jotain iloa? Vai johtaisiko määränpäähän pääseminen ainoastaan maalitolppien siirtämiseen taas johonkin kaukaisuuteen, ja sama juoksu jatkuisi jälleen. Eli toisin sanoen, onko se asia, mitä luulet tavoittelevasi oikeasti sama kuin se, mitä todella tavoittelet?
Joskus haaveilin, että olisin tyylikäs seksisymboli. Silloin kun en kulkisi ympäriinsä paidattomana esittelemässä ruskettunutta Adoniksen ylävartaloani, pukeutuisin muodikkaisiin ja täydellisesti sopiviin vaatteisiin. Tänä päivänä olisin tyytyväinen, jos hiusraja ei huitelisi jossain keskellä päälakea, joskaan en kyllä kieltäytyisi tyköistuvasta puvustakaan.
Jos juoksee ympyrää vuosikausia laput silmillä etsien vehreämpiä laitumia, on hankala huomata tallaamansa polun viereen kasvanutta niittyä. Samalla tavalla, kun jos on koko ikänsä haaveillut jostain, voi olla enää vaikea muuttaa ajattelutapaansa hoksatessaan, ettei ko. haave ehkä olekaan se asia, mitä on aina halunnut. Tai mitä haluaisi enää. Eli jos vielä nelikymppisenä lähettelen epätoivoisia viestejä paikallisille klubipromoottoreille anellen DJ-keikkoja, sanokaa minulle, että tuskin enää siinä vaiheessa elämää haluan olla maailmankuulu tiskijukka, ja pyytäkää lopettamaan. Mikäli kuitenkin teen samaa vielä kuusikymppisenäkin, niin onnitelkaa sitkeydestä. Ja sitten pyytäkää lopettamaan.
Yleisesti ottaen missä tahansa asiassa onnistuakseen on sitkeästi nähtävä vaivaa. Siksi tavoitteiden pohtiminen, niiden muuttamisesta puhumattakaan, voi olla raskasta, kun asioiden eteen on mahdollisesti tehnyt jo vuosikausia työtä, eikä palkkiota edelleenkään ole näkyvissä lähimaillakaan. Vaikka tavoittelu itsessään voi, ja pitäisikin, olla palkitsevaa, niin riman korkeuden hienosäätö saattaa tuntua epäonnistumiselta, tai huijaamiselta. Sama tunne pätee riman käyttötarkoituksen vaihtuessa korkeushypystä keihäänheittoon. Ei se kuitenkaan ole epäonnistumista. Enemmän epäonnistumista on tavoitella asiaa, jota ei oikeasti halua ja jonka havittelukin tuntuu todella vastenmieliseltä.
Puoli vuotta sitten en vain haaveillut maratonin juoksemisesta, vaan sen voittamisesta, vähintään puolen tunnin marginaalilla. Kolme kuukautta sitten haaveilin, että voisin juosta ilman polven kipeytymistä 20 minuuttia. Nyt haaveilen, että voisin juosta 23 minuuttia ilman jalan turtumista.
Vaikka tästä jutusta voisikin saada hieman negatiivisen kuvan unelmien tavoittelusta, niin ei asia niinkään ole. Oikeastaan päinvastoin, haaveilu ja unelmat tuovat tähän elämän järjettömään alati Muuttuvaan Labyrinttiin jonkin sortin aarteita etsittäväksi. Yleensä lautapeleissä (ja elämässä) on hyvä kuitenkin muistaa, että tärkeintä ei aina ole kerätä kaikkia mahdollisia kultakolikkoja, kynttilänjalkoja ja kruunuja, vaan nautiskella pelailusta. Koska typerin asia ikinä on stressata itsensä piippuun ruman kynttilänjalan takia.
Kolmekymmentä vuotta sitten toivoin, että olisin sinut itseni kanssa. Nykyään se on lähinnä itsestä kiinni.
Vähän jäänyt taas tämä kirjoittaminen. Jossain vaiheessa kuitenkin vain aina tuppaa harrastuksien kanssa käymään niin, että ykkösprojektista tulee kakkosprojekti, kakkosprojekti pyyhitään maailmankartalta, ja kolmosprojekti vetää jostain yllätysshikaanista ykköseksi. Eli hetken aikaa supersalaisella varamusiikkiprojektillani meni kovaa (=yli kymmenen striimausta päivässä), ja ajattelin hieman yrittää käyttää momentumia hyödyksi. En onnistunut, ja nyt touhun näkyvyys lähentelee taas nollaa.
On siis jälleen aika palata muiden hyvin harrastusten pariin, kuten vaikkapa tähän kirjoittamiseen.
Tarjolla on eurodancea ja vaivaannuttavaa naisten kähmimistä, eli ei mitään uutta sisältöä blogiin. On muuten yksi turhimmista Scooterin biiseistä. Paitsi tällaisissa tilanteissa.
Juhannus oli, ja jo perinteen omaisesti vietin sen kaupungissa. On mukavaa, kun "cityssä" mahtuu olemaan paikkojen tyhjentyessä. Valitettavasti tosin naapurini asunto ei tyhjentynyt, hän nimittäin halusi joka aamu vetää puoli kahdeksalta akustisen coverin The Trooperista. Tämä oman elämänsä kitarasankari onkin kovaa vauhtia muodostumassa yhdeksi vähiten pitämistäni ihmisistä. Mutta osaa hän sentään kitaraa kohtuudella soittaa, se on kuitenkin hänen puolustuksekseen sanottava. Laulaminen on sitten se asia, mitä voisi treenata.
Juhannuksena vuodenajan vastaisesti vedin kuitenkin kunnon joulularpit, ja jokainen jo itsessään valmiiksi tukeva ateria päättyi pohdintaan "mitä sitä sitten söisi". Yleensä jäätelöä. Onnistuinkin kolmessa päivässä kultivoimaan massaani kolme kiloa, mikä on mielestäni ihan hyvä saavutus. Sulattelua saakin sitten harrastaa kolme kuukautta.
Kesällä ei tosin onneksi tarvitse miettiä muuta kuin että mistä saa lisää sitä jäätelöä. Syssymmällä sitte muuta.
Kesäpäivänseisauskin meni viime viikolla, ja yöt ovat alkaneet pitenemään, mistä olen oikeastaan aika tyytyväinen. Vaikka yötön yö onkin valvoessa aika hauska, niin se aiheuttaa ongelmia, kun pitää herätä aamulla seitsemältä töihin, ja ulkona on niin valoisaa, että vielä aamukolmen aikaan odottaa sitä vähän hämärämpää hetkeä, kun voisi viimein nukahtaa. Mutta sitä hetkeä ei koskaan tule.
Pohdin myös Stadiumilla kertyneitä bonuksia tuhlatessani isoa dilemmaa: ostaisinko sadetakin vai uuden hupparin. Vähän sama asia, kuin jos pohtisi, että onko tuleva kesä sateinen vai kylmä. Ainoa oikea valinta tässä tilanteessa olikin ostaa molemmat. Ollut muuten aika poikkeuksellinen vuosi. Ollaan kuitenkin menossa jo kesäkuun lopulla, enkä ole palanut vielä kertaakaan.
Toki palamista on estänyt hyvin kotona tietokoneen ääressä istuminen. Ja uuden suosikkisarjani, vuoden 2017 Ankronikan, seuraaminen. Voi olla, että joitakin närästää sarjan tuominen nykyaikaan, mutta itse pidän siitä, että esimerkiksi Tupulla, Hupulla ja Lupulla on enemmänkin omaa persoonallisuutta kuin vain eriväriset vaatteet. On hyvin mahdollista, että uusi versio ei kestä aikaa yhtä hyvin kuin alkuperäinen klassikko, mutta ainakin se on hauskempi katsoa ennen "parasta ennen"-päiväystään.
Kulta-Into Pii twerkkaamassa Roopen arkulla DJ Khaledin tahtiin ei ehkä ole se asia, mikä Ankronikasta tulee useimmilla ensimmäisenä mieleen, mutta se on nykyään realismia.
PS: Jos jollekin aiemmin blogia lukeneelle on jäänyt vielä epäselväksi, niin en tosiaan päätynyt viralliseksi museokortin esittelijäksi, eli sen sivun päivittämisen ja F5:n hakkaamisen hyvien uutisten toivossa voi viimein lopettaa.
Kun nyt on viimein päästy kesäkuun puolelle, voi todeta kesänkin virallisesti alkaneen. Muutamat kesän ennusmerkit on saattanut jo havaita, kuten vaikkapa jokakeväisen jääkiekon maailmanmestaruuden. Varmin suven merkki on kuitenkin iltapäivälehtien kesälööpit. Joka kesä nimittäin kierrätetään samat otsikot, parhaimmat vähintään kahteen kertaan, jotka ovat oivia, kun alkavat ideat loppua kesken tai krapulainen kesähessu ei toimitakaan toista täytetekstiä ajoissa. Tässä niistä tutuimmat:
1. VARO PUNKKEJA
Viime vuonna oli punkinpuremista saatava borrelioosi, tänä vuonna erittäin realistinen uhkakuva puolestaan on Siperian superpunkeista saatava superborrelioosi, joka ei pelkästään rampauta aivoja, vaan lisäksi superrampauttaa aivoja. Ja vituttaa pelkällä olemassaolollaan. Et ole missään turvassa, sillä tämä luonnon oma paskiainen löytää sinut mistä vain, milloin vain, ja pilaa kaiken. Kaiken.
Tämä oli ihan aikuisten oikeasti tänään(kin) jomman kumman lehden ykkösjuttu.
2. VIIKONLOPPUNA ON HELLETTÄ
Kun viisitoista astetta ylitettiin, nukuin vielä.
Kun kaksikymmentä astetta ylitettiin, suljin silmäni totuudelta.
Kun kaksikymmentäviisi astetta ylitettiin, kirjoitin "huh seksihelle" jokaiseen mahdolliseen paikkaan, ja mietin miksen tänäkään vuonna ostanut tuuletinta ennen kuin ne myytiin loppuun koko maasta.
3. ILTA_UUTISET SELVITTI: NÄIN PALJON KALOREITA ON KESÄHERKUISSA
Jos ihminen ei osaa lukea makkarapaketin kyljestä, paljonko siinä on kaloreita, ei hän sitä varmaan osaa lukea lehdestäkään. Joskin syväluotaava sanallinen analyysi "makkarassa on enemmän kaloreita kuin tomaatissa" saattaa toki olla jollekulle valaiseva. Samalla tavalla kuin tieto siitä, että italiansalaatti ei itse asiassa olekaan oikeasti salaatti, voi olla yllättävä.
4. ÄLÄ MENE ULOS TAI KUOLET
Hellehän on kiva, eikös juu? Väärin, ei ole. Silloin paistaa aurinko, ja aurinko on suoraan saatanasta. Sen kolme kuukautta, kun näillä leveyksillä on edes teoriassa mahdollista nähdä tätä valoilmiötä, on hyvä viikoittain muistuttaa siitä, että tämä muuten tappaa sinut melanoomalla, senkin itsetuhoinen paskiainen. Mene sisälle, kulkematta lähtöruudun kautta.
Makkarakin muuten aiheuttaa syöpää. Ja olut, ja jäätelö, ja italiansalaatti, ja kaikki muutkin kesäherkut.
5. VIIKONLOPPUNA EI OLE HELLETTÄ
Paistaa se päivä risukasaankin. Tai jättää paistamatta, miten päin sen tykkää ajatella. Helle, ja sitä myötä aurinko, nimittäin menevät toisinaan pois, ja kun ulkona sataa räntää ylöspäin, voi pihalla taas hyvällä omallatunnolla liikkua ilman pelkoa mistään muusta kuin vanhasta kunnon liukastumisesta. Makkaraakaan ei tee mieli syödä, punkit lentävät talveksi takaisin Siperiaan, ja kaikki on muutenkin taas hyvin.
Kaiken kaikkiaan, itse kesäaika on aika perseestä. Siinä ei ole mitään hyvää. Paitsi koko kesä joka kesä suven neito Karita Tykkä (os. Tuomola) (älä kysy, en tiedä kuka), joka poseeraa jossain vaiheessa kesää sunnuntailehden kannessa, sanokaa minun sanoneen.
Suomen jääkiekon maailmanmestaruus ei muuttanut minua mitenkään ihmisenä.
Lisää näin hyviä otsikoita, kyllä kiitos.
Loppujen lopuksi en nimittäin tehnyt muuta kuin maannut sohvalla kolmisen tuntia ja syönyt sipsejä. Enkä edes saanut kokonaista pussia upotettua kitaani, kun vedin samalla keksejäkin, joita kyllä meni puolestaan sitten koko laatikko. Tai no, näin jälkikäteen mietittynä, kyllä se Meidän jääkiekon maailmanmestaruus varmaan hieman painoa nosti, eli muutuin kyllä hieman.
Finaalipeli itsessään oli loppuun asti jännittävä. En varmaan koskaan ole päästänyt yhtä paljon erilaisia tuskaisia äännähdyksiä ja ynähdyksiä hampaiden välistä pihalle puserrettuna. Kiva välillä myös nähdä, että Suomen perinteinen "pitkä päätyyn ja keskialueella kuvioluistelua"-taktiikka ei viimeisen vartin aikana kostautunut.
Ja olihan se turnauksen voitto tarinanakin hieno. Jämä-äijistä kasattu joukkue vie maailmanmestaruuden Kanadalta. Tosin tätä menoa jos pelaajien kieltäytymiset vuosi vuodelta kiihtyvät, viiden vuoden päästä varmaan minuakin pyydetään maajoukkueeseen. Pidinhän kuitenkin yläasteen liikkatunnilla nollapelin. Tai olisin pitänyt, jos vastapuolen hyökkääjä ei olisi kohottanut. Se oli kiellettyä.
Juhlinta jäi kuitenkin vähälle. Sen sijaan, että olisi tullut lähdettyä torille, tuli katsottua Oulun torin webkameraa. Ilmeisesti Oulun kiipeilykeskus on kuitenkin siirretty Toppilasta torille, sillä sen verran monta kapuamisyritystä Toripolliisiin päälle paikalla oli tapahtunut. Toivottavasti kohta on kuitenkin taas MM-kisat Slovakiassa, ja Jukka Jalonen valmentajana, sillä näillä eväillä saadaan suomalaisten kunto nousuun kiipeilyharrastuksella.
