626g irtokarkkia

Pim! Mielesi tekee nyt karkkia.

Irtokarkit ovat teoriassa hieno keksintö. Tai ehkä ennemminkin niin lähellä puhdasta taivasta kuin tässä elämänmenossa voi päästä. Saa valita pussillisen sokeripommeja, ilman että tarvitsee kärvistellä pahanmakuisten makeisten parissa. Pidätkö suklaasta? Vai kenties lakritsista? Oletko ehkäpä väärinymmärretty nero, joka pitää tavallisista aakkosista enemmän kuin sirkusaakkosista? Irtokarkit ovat erinomainen ratkaisu, sillä niiden parissa voit toteuttaa itseäsi rajattomasti.

Jotkin karkit ovat toki objektiivisesti parempia kuin toiset. Kirpeissä karkeissa päällä oleva sokerihappokuorrute on siitä ikävää ainesta, että se leviää pitkin pussia, saaden lopulta kaikki mässyt maistumaan happamilta. Sama juttu myös joidenkin salmiakkijauhetta sisältävien karkkien kanssa. Mutta todellisuudessa nämä ovat pieniä murheita verrattuna suurimpaan ongelmaan, jonka irtokarkit nostavat ihmisestä esille: kohtuullisuuden puutteen.

Kun käteen lyödään suhteellisen iso paperipussi ja naaman eteen montaa kymmentä erilaista karkkisorttia, alkaa hillitymmälläkin aikuisella äkkiä päässä kiertää. "Vähän tuosta laarista, pikkuisen tuosta, ja aika paljon tuosta". Lopulta pussiin päätyykin nimenomaan aika paljon. Tilanne korostuu, jos Sittarissa sattuu olemaan Mammuttimarkkinat, ja irtokarkit maksavat vitosen kilo. Silloin on lähes rikollista kävellä ohi ottamatta ainakin vähän, vaikka eihän se ikinä vähään jää. Karkkiosastoa kiertääkin tähän aikaan yleensä monen monta ihmistä muovikauhat kourissa.

Sitten kun pussi on maksettu ja raahattu kotiin, alkaa todellinen voimainkoitos. Edessä oleva tilanne on haastava joko henkisesti tai fyysisesti. Psyykettään voi koetella yrittämällä syödä vain yhden tai kaksi tai kolme tai kohtuullisen vähän karkkia. Toisaalta, kroppaansa voi pistää likoon ja pistellä kaikki 626 grammaa mässyä alas yhdeltä istumalta. Ei liene mysteeri, kumpaan itse yleensä päädyn.

Irtokarkkien ongelma on siinä, että niitä tulee aina kerättyä montaa eri sorttia. Siinä missä valmiiksi pakatut pussit sisältävät ehkä 10 erilaista makeista, irtokarkkipussissa niitä on paljon enemmän. Niinpä niihin ei ehdi kyllästyä kun aina löytyy jotain erilaista, ja syöminen "saattaa" livetä lapasesta. Eikä siellä edes ole niitä pahoja karkkeja. Hankala kuvitella, että vetäisi kahta Remix-pussia yhdessä illassa, mutta sama määrä irtokarkkeja menee kyllä.

Rikoksesta seuraa aina rangaistus. Näpistyksestä korvaaminen, veropetoksesta linnaa ja sokerin ylenpalttisesta mättämisestä hiilarikrapula. Vaikka aina jätänkin pari karkkia seuraavalle päivälle, uskotellen että "en ole possu, söin vain 585 grammaa 626 gramman sijasta", on jännittävää miten huono olo "niin pienestä" määrästä voi seurata. Oksettaa, väsyttää ja päätä särkee. Eikä edes yksi päivä riitä olon tasoittamiseen. Töissä jos kysytään, että menikö viikonloppu pitkäksi, on vähemmän noloa vastata, että kyllä sitä pari kaljaa vielä sunnuntaina piti hörsiä kuin myöntää syöneensä puoli kiloa valkoista sokeria.

Nämä tapahtumat saattavat perustua edellisen sunnuntain ja maanantain tapahtumiin. On hyvin mahdollista, että en ole voinut hyvin. Haluan kuitenkin levittää tietoisuutta, ja ennen kaikkea lisätä tervettä harkintaa tämän irtokarkkiasian tienoilta. Ei kannata ostaa liikaa mässyä, ei vaikka halvalla saisi, sillä kun homma lähtee laukalle, on sitä hankala enää siinä vaiheessa pysäyttää. Syöksykierre on väistämätön. Helpompaa on vain sanoa "ei".

Tämän viikon kuumimmat pyykkijutut

Kokeilin generaattoria, jonka piti antaa ideoita blogipostauksiin. Generaattori vaati tosin muutamia substantiiveja alkuun, ja annoin sille sanan "pyykki", koska olin juuri pyykännyt. Näin sain itselleni idioottimaisen aiheen tähänkin tekstiin.

"Mitä vittua nyt taas?"

Muutama viikko sitten ostin Lidlistä Omo Coloria, sillä se on suosikkipyykinpesuaineeni. Tähän mennessä sillä on tullut puhdasta, se ei ole tolkuttoman kallista, ja mikä tärkeintä, se ei ole nestemäistä pyykinpesuainetta. En usko, että nestemäinen pyykinpesuaine voi toimia. Ainoa neste, jota pyykkäysprosessiin tarvitsen, on vesi, ja vaikka kuulemma höyryttämälläkin saa puhdasta, niin kyllä minä veteni nesteenä haluan.

Lidlissä on kuitenkin tehty jotain omituista Omolle, sillä nyt vaatteet tuoksuvat jollekin. Aivan kuin joku olisi lorauttanut salaa sekaan huuhteluainetta (toinen neste, johon en usko). Aiemmin Prismasta ostamani Omo Color ei aiheuttanut lisätuoksuja. Ei tämä iso murhe ole, mutta vähän omituinen tilanne siihen tottumattomalle. Tietysti ostin kerralla ison, 100 pyykkäystä riittävän paketin, ja kun pyykkään noin kerran viikossa, joudun aika pitkän tovin tämän paketin kanssa vielä elämään. Ehkä kuitenkin ehdin jo siinä ajassa tottua muun kuin hien hajuisiin vaatteisiin.

Höhö, siinä lukee Omo. Jos siihen lisäisi H-kirjaimen, niin siinä lukisi OMOH kjeh räh.

Muissa pyykkiuutisissa, pesin vaatteita tosiaan eilen. Pyykkäys on ainakin minulle jotenkin helppoa unohtaa. Astioiden unohtaminen tiskikoneeseen ei ole iso ongelma, mutta pyykkien jättäminen koneeseen on huonompi juttu. Vaikka en kauheasti hajustetusta pyykinpesuaineesta perustakaan, niin on se parempi kuin märäntyneiden vaatteiden haju. Joskin ehkä mieluummin unohtaisin pyykit, kuin muistaisin ne illalla sängyssä vain muutamaa hetkeä ennen vapauttavaan uneen vaipumista.

Myös tulevaisuudessa on luvassa kiinnostavia asioita pyykkäysrintamalla. Olen viemässä pukuani pesulaan. Vaikka miehenä on helppoa heittää aina musta puku päälle tapahtumasta riippumatta, korkeintaan kravatin väriä tarvitsee vaihdella, niin ei se pukukaan aina mukava ole. Se on esimerkiksi pitemmän päälle hiostava. Naisten iltapukuja saa ilman hihoja, eikä niitä muutenkaan saa käyttää kahdesti tai on nolo (näin sanottiin Linnan juhlien televisiolähetyksessä), joten niitä ei tarvitse ikinä pestä. Sen sijaan mies joutuu erittämään itseään jatkuvasti saman puvun paitaan, takkiin ja housuun, mikä johtaa vääjäämättä pesulakäyntiin.

Helvetin hiki on.

Erittämisestä puheen ollen, viimeksi viedessäni pukua pesulaan jouduin hieman kiusalliseen tenttaukseen:

- Mulla olisi tässä tämä puku pestäväksi, vähän sotkua päässyt tulemaan.
- Niin kyllä näkyy, mitä tässä polvissa ja kyynärpäissä on? Tietää sitten pestä oikein.
- Se on nurmikkoa, tuli vähän kaaduttua.
- Paitakin aika sotkuinen.
- Joo, taitaa olla rommia jos en väärin muista.
- Entä mitä tässä kravatissa?
- No illasta tuli sitten vähän huono olo.
- Ehkä parempi että heität sen suosiolla roskiin, en voi taata että saadaan puhtaaksi.
- Joo.

Kyseinen puku ja kravatti ovat nykyään pakkoeläkkeellä. Tämän kuukauden soittolistalla oli kuitenkin juurikin tähän tilanteeseen sopiva Eläkebiisi:

Siinä tämän viikon kuumimmat pyykkijutut. Ja vasta ollaan maanantaissa menossa, villi viikko edessä. Ensi kerralla sitten kuivausrumputarinoita.

Kuukauden soittolista: Syyskuu 2018

On taas aika kasata kuukauden parhaat biisit. Tai itse asiassa kahden kuukauden, sillä viime kuun lista oli vähän erikoisuus. Ja niin on muuten ensi kuun listakin. Mutta keskitytään nyt kuitenkin tähän kuukauteen. Tällä kertaa olen lisännyt kappaleiden yhteyteen juomasuosituksia musiikillisen nautinnon täydentämiseksi.



Modek - Clown In My Kitchen
On ihan järkevää miettiä, miksi keittiössä on klovni. Olen henkilökohtaisella tasolla kysynyt itseltäni usein samaa. Nyt tälle aivopähkinälle on omistettu oma kappalekin.

Juomasuositus: soodavesi

Juliet Fox - Can't Sleep
Jos ei nukuta, niin siitä voi tehdä biisin. Juuri tällainen synkähkö tech house on silloin oiva valinta, sillä se todennäköisesti turruttaa hyvin uneen. Tai tanssimaan, 50-50.

Juomasuositus: kahvi

A-Trak & Todd Terry - DJs Gotta Dance More
Joskus vuosia sitten, kun tein aktiivisemmin DJ-hommia, oli toisinaan parikeikkoja. Yleensä useampaa DJ:tä tarvittiin silloin, kun piti roudata äänentoisto johonkin perähikiälle latotansseihin. Parikeikoissa oli kuitenkin se hyvä puoli, että toinen saattoi hetkeksi ottaa soittohommat haltuun jos toinen halusi käydä tanssilattian puolella mutkan. Oi niitä aikoja.

Juomasuositus: kultahileinen kuohuviini

Ivan Gough & Feenixpawl ft. Georgi Kay - In My Mind (Axwell Radio Edit)
Jos jokin on varma merkki vanhaksi tulemisesta, niin se on "ennen musiikki oli parempaa, kaikki on nykyään paskaa"-ruikutus. Nyt on tämäkin piste saavutettu, kun In My Mindistä tehtiin uusintaversio. Vanha oli hyvä, uusi ei. Tämä on se vanha.

Juomasuositus: kultalonkero

Danny Byrd - Holy Star
Ei kaiken drum'n'bassin tarvitse olla hirveän synkkää turpaan mättämistä, Danny Byrdin tekeleet ovat tästä oiva todiste. Mukavan harmonista, ja etten jopa sanoisi kesäistä.

Juomasuositus: märkä omenasiideri

Fatboy Slim - Star 69
Typerät mutta tarttuvat sanat, joita voi itsekseen mutista, ja jälkikäteen sitten hävetä, kun hoksaa mitä tuli sanottua.

They know what is what,
But they don't know what is what,
They just strut.
What the fuck?

Juomasuositus: Desperados-olut

Jauz ft. 666 - Super Fly
Jos jokin on varma merkki nuortumisesta, niin se on "vanha musiikki on ihan paskaa, kaikki on nykyään parempaa"-ruikutus. Nyt on tämäkin piste saavutettu, kun Super Flystä tehtiin uusintaversio. Vanha oli hyvä, mutta uusi vielä parempi. Tämä on se uusi.

Juomasuositus: ota ohvia

AikaPoliisi - Saatana Kuinka Rakastankaan
Suomi-italon sankari Aksuli on todennut, että "italo toimii lyhyen hetken ajan, sitten se hapattuu ja muuttuu paskaksi". Eletään hetkessä, ja nautitaan vielä.

Juomasuositus: mojito

Spekti - Forza Italia
Italosta puheen ollen, Suomen ärsyttävin suosikkiräppärini Spektikin on ottanut hauskoja retrovaikutteita uuteen biisiinsä.

Juomasuositus: Peroni tai punaviini. Mainitaan siinä biisissäkin, koska se on suomalainen räp-biisi, ja ne kertovat aina joko juomisesta tai ulkomaanlomailusta. Vähän kuten tämä blogikin.

Eläkeläiset - Humppa haisee
Nämäkin jampat ovat vielä elossa. Yllättävää sinänsä. Mutta positiivisella tavalla, en osaa enää kuvitella elämää ilman eläkeläisiä. EP:llä oleva kappale Humppasafari sisältää myös yhden parhaimmista lyriikkapätkistä mitä olen tänä vuonna kuullut: "oliks tässä soolo?". Ilmeisesti oli, tai ainakin olisi pitänyt olla.

Juomasuositus: Corega-liuos

Ariel Pink - Another Weekend
Hauska muisto Dublinista, paikallisessa olutravintolassa tuli tämä biisi, ja kyllähän se Shazamilla piti selvittää. Alun syntikkatiluttelusta tuli vähän Leevi & Leavings mieleen, mutta muita yhtymäkohtia ei paljoa taida ollakaan.

Juomasuositus: paras olut, mitä on tarjolla

Teksti-TV 666 - Katko
Tekstareilta uutta musiikkia. Uusi levy olikin harmittavasti vain viiden biisin mittainen, joista kaksi kipaletta oli jo kuullut ennakkoon. Omaksi suosikikseni jäljelle jääneistä kolmesta lopulta muodostui tämä kymmenen minuutin instrumentaalifiilistely.

Juomasuositus: tinneri

Mouhous - Valvon
Hyvinkin erilaista kuin mikään aikaisemmin kuulemani esitys Mouhoukselta. Ei suinkaan huonossa mielessä. En tosin ole täysin varma, etteikö joku olisi vahingossa tuutannut nettiin Negatiivisten Nuorten uutta sinkkua väärän nimen alle.

Juomasuositus: kusikilju

Jefferson Airplane - White Rabbit
Katsoin Pelkoa Ja Inhoa Las Vegasissa-elokuvan, ja nyt tätä kappaletta kuunnellessani en pysty ajattelemaan kuin kylpemistä radioiden ja muiden kodinelektroniikkavälineiden kanssa. Toisaalta, elokuva teki biisistä paljon "kiintoisamman", ja antoi sille ehkä "kontekstia".

Juomasuositus: sixpäkki kaljaa. Lisäksi kaksi pussia pilveä, 75 annosta meskaliinia, viisi liuskaa kovatehoisia lappuja sekä suolasirotin puolillaan kokaiinia. Valtava valikoima eri värisiä annoksia piriä, unilääkkeitä, PCP:tä ja ilokaasua. Kyytipojaksi litra tequilaa, litra rommia ja puoli litraa raakaa eetteriä.

Runfest

On hienoa olla töissä paikassa, joka tarjoaa merkityksellistä työtä, kilpailukykyistä palkkaa ja hyviä etuja. Jee!

On hienoa tukea hyväntekeväisyyksiä, jotka auttavat maailmanrauhaa, syöpäsairaita lapsia ja Itämeren lohia. Jee!

Kunpa nämä kaksi asiaa voisi yhdistää.

Itse asiassa ne voi yhdistää. Runfest on tapahtuma, jossa voi hölkyttelemällä tukea hyviä juttuja. Ja johon voivat myös työporukat osallistua. Ei tarvitse olla nero arvatakseen mihin tämä pitkähkö pohjustus johtaa.

Se johtaa puistoon.

Eräänä syyskuisena torstai-iltana pääsin seisoskelemaan Runfestin tapahtumapaikalle. Ilmassa oli pienen urheilujuhlan tuntua, kun eri porukat valmistautuivat ryhmämuotoiseen juoksuhaasteeseen (kisasta ei voi oikein puhua, sillä aikaa ei "virallisesti" mitattu). Alueella odotellessa hauskaa tarjosi muun muassa hulahula-haaste, jossa pääsi katsomaan työ-/juoksukavereiden lantioliikkeitä. Sulavia olivat, kateeksi kävi.

Paikalla oli myös baari, mikä tuntui aluksi vähän hassulta vedolta juoksutapahtumaan. Toisaalta, hölkkämatka oli lyhyt, ja tapahtumaa oli muutenkin mainostettu matalan kynnyksen urheilutilaisuutena. Sitä paitsi, olut on mainio palautusjuoma. Toki tästäkin uutisesta joku tollo oli alkanut päätään aukomaan neljä tuntia myöhemmin, mutta mitäpä ne röhvessorit elämästä tietäisivät.

Vielä ennen varsinaista lenkille lähtöä oli alkujumppa. Se oli siinä mielessä erittäin onnistunut, että kolme neljästä suomalaisesta jumppabiisistä oli hyviä, mikä on erittäin kova prosentti suomalaisille jumppabiiseille. Sikäli mikäli siis Katri Helenan Letkistä pitää jumppabiisinä. Hyvä se on silti, oli se mikä tahansa. Siinä on tosin liian vaikeat askeleet suomalaismiehelle.

Lopulta tuli lähdön hetki. Tapahtumassahan oli tavoitteena viiden hengen ryhmissä juosta reilu neljän kilsan lenkki, joko ryhmänä tai viestissä. Omaa vauhtiani hidastivat vain reppu, joka olisi ehkä kannattanut jättää toimistolle/kotiin/piiloon (narikan puute harmitti), sekä jokin orastava kurkkutauti, joka itse asiassa muuttui seuraavana päivänä kuumeeksi. Ensimmäisen kierroksen jälkeen lähdin kuitenkin vielä kokeen vuoksi ilman reppua toisellekin kierrokselle, ja meno tuntui lähestulkoon epäilyttävän kevyeltä.

Matkalla ehti ottaa yhden (1) kuvan.

Hölkyttelyn jälkeen tarjolla oli perushyvät setit, eli urheilujuomaa ja energiapatukkaa. Tyydyin tosin veteen. Illasta olisi ollut ilmeisesti lisäksi myös hyvää ohjelmaa, ruokaa ja juomaa, mutta pelastaakseni itseni kylmettymiseltä ja koko ruumiin kattavalta tulehdustilalta lähdin suosiolla ajoissa kotiin. Kaikin puolin kuitenkin mukava tapahtuma, sijoittuu jonnekin kasuaalin hengailun ja kevyen urheilun välimaastoon. Voi joko vetää lärvit aluebaarissa, tai sitten voi juosta puolimaratonin. Maailma on mahdollisuuksia täynnä.

Kuka on tämä arvoituksellinen, kyseenalaisen hiusrajan kanssa kamppaileva mies, joka on ovelasti rajannut kuvasta pois kehyksen, jossa oli kaikkien yhteistyökumppaneiden mainokset? Olenko se minä?

Kuumajoogasta, korteista ja kirjoittamisesta

Yritän tällä hetkellä kiinnostavaa "someton syyskuu"-haastetta. Nimi jo oikeastaan kertoo, mistä siinä on kyse. En ole ihan täysin pysynyt ruodussa, kuten voi päätellä jo siitä, että kirjoitan tälläkin hetkellä blogia, joka on luokiteltavissa sosiaaliseksi mediaksi. Muutenkin otin vähän erivapauksia. Esimerkiksi monet tapahtumat ja keikkalistaukset olen edelleen katsonut Facebookista. Sosiaalisen median feedien selailua olen kuitenkin vältellyt mahdollisimman pitkälle (paitsi Reddittiä selasin sairaslomalla). Katsotaan sitten kuukauden päästä, muutunko vielä paremmaksi ihmiseksi.

Kävin pari viikkoa sitten lämpöjoogassa, kun kerran ilmaiseksi sellaiseen pääsin. Kokemusta kuvaa parhaiten ehkä se tilanne, kun kerran yritin saunassa vääntää jalkaa niskan taakse. Hiki tuli, ja kipuakin pääsi kokemaan. Toisaalta, jooga tuntui ainakin teoriassa hyvältä liikuntamuodolta, paljon staattista työtä hartioille ja venytyksiä pitkin kroppaa. Lajin henkistä aspektia en tosin yhden kerran perusteella löytänyt, mutta ehkä niitä chakroja pääsee sorkkimaan jos joskus käy uusiksi.

Valaistuminen on mukavaa puuhaa.

Katselin eräs päivä syntymäpäiväkortteja. Niistä oli huomattavissa kiinnostavia asioita. Esimerkiksi Karvinen taitaa nykyään olla tutumpi onnittelukorteista kuin sarjakuvista, sillä en enää vuosiin muista nähneeni kyseistä sarjisstrippiä, kun taas kortteja tuntuu olevan useamman tusinan verran tarjolla. Ikävuoden mukaisia onnittelukortteja sai vuoteen 20 saakka, jonka jälkeen siirryttiin viiden vuoden väleihin. Viiden kympin jälkeen oltiin jo puolestaan suurimmilta osin kymmenen vuoden väleissä. Samoihin aikoihin alkoivat hupikortit huomattavasti vähenemään, ja tilalle tuli arvokkaita kuvia ruusuista. Alkaa vitsit vähetä kun monttu lähestyy.

Siinä vaiheessa kun täyttää 101, ei ole enää tarjolla ikäkortteja, vaan on tyytyminen geneeriseen onnittelukorttiin. Mutta mitä hauskaa siinä on? Optimiaika lähteä on siis silloin kun täyttää tasan 100.

Aloitin myös uuden harrastuksen, joka on oikeastaan vanha harrastus. Ilmoittauduin kansalaisopiston draamakirjoittamisen kurssille. Eli tulevaisuudessa varmaan tässä blogissa nähdään käsikirjoituksia tulevaisuuden klassikkonäytelmistä, joille vetävät ehkä korkeintaan vertoja Shakespearen, Ibsenin ja Sofokleen teokset. Alun perin ajatus oli mennä geneeriselle tarinankirjoituskurssille sen tarkemmin lajityyppiä määrittämättä, mutta onnistuuhan tämä varmaan näinkin.

Kirjoittamisesta puheen ollen, tovi sitten meni tässä blogissa 300 julkaistua tekstiä rikki. Enkä edes hoksannut pyöreää numeroa ajoissa, sillä tämä on jo numero 307. Juhlistaakseni tätä tapahtumaa jälkikäteen tein kuitenkin hauskan kuvamuokkauksen elokuvasta 300. Jos on lukenut kaikki 300 tekstiä, siinä saattaa olla jotain tuttua:

Pitäkää hauskaa painajaistenne kanssa.

Suuret pienet ongelmat

Olen ostanut johtokourun. Tai itse asiassa ostin sellaisen jo monta vuotta sitten. Ajatukseni tässä oli juuri se, mitä johtokourun ostajalta voi olettaa: hankin tämän, jotta saan rumat johdot piiloon häiritsemästä. Muuten ihan hyvä ajatus, mutta neljä vuotta myöhemmin kouru on edelleen avaamattomana Bilteman paketissa.

Totta kai ensimmäinen mieleen tuleva syy tälle kourun käyttämättömyydelle on ostajan laiskuus, eikä se sinällään ole väärä arvaus. On aina yllättävän työlästä sukeltaa tv-tason tai tietokonepöydän taakse säätämään johtoja. Lisäksi johtokourun mukana tuli jokin uusi työkalu piuhojen pujottamista varten, mutta en osaa käyttää sitä, enkä jaksa opetella.

Tai ehkäpä syy onkin oikeasti muutospelko. Entä jos kouruttamisen jälkeen piuhojen saaminen esiin on työlästä? Tai ehkä niiden käsittely muuttuu vaikeammaksi, kun jokaista kaapelia ei voi enää vetää erikseen, vaan niiden sijasta on käsiteltävä yhtä jykevämpää letkua? Mitäpä jos johtokouru näyttääkin vielä rumemmalta kuin yksittäiset johdot?

Ostin sitten viime keväänä Thomannilta kaapelisiteitä. Eikä mikään muuttunut, kyseiset kapistukset ovat edelleen minigrip-pussissa työpöydälläni. Yhden otin esiin stressileluksi, sillä velcroa on mukava räplätä kun ärsyttää. Näitä siteitä ei kuitenkaan tarvitsisi millään työkalulla kikkailla paikoilleen, ne eivät olisi niin näkyviä kuin johtokouru ja velcrokin olisi huomattavasti näppärämpi systeemi verrattuna muoviputkeen.

Monella tapaa siis ylivertainen vaihtoehto. Siltikään se ei kelvannut. Ehkäpä onkin todettava, että lattialla vipeltävät johdot eivät olekaan minulle ylivoimainen ongelma, ehkä ne eivät vaikutakaan elämänlaatuun kovin merkittävästi. Toki tämä ajatusmaailma on vaarallinen. Seuraavaksi lattialle saattavat pian päätyä vaikka pyykit.

Kannattaa kuitenkin valita elämässä itselleen sellaiset ongelmat, joilla on oikeasti väliä, eikä hassata aikaa, energiaa ja rahaa turhuuksiin. Tähänkin kaapeliprojektiin olen laittanut jo 10,40 euroa, eikä loppua näy, ellen pian onnistu muuttamaan itseäni ja keksimään parempia murheita.

James Bondien uusinnat

Näin aika vasta Nelosella ehkä maailman vähiten yllättävän mainoksen: kaikki Bondit näytetään putkeen, joka viikko kolme elokuvaa. Tämä jokavuotinen perinne pisti mietityttämään: milloin saavutetaan piste, jolloin Nelosella näytetään joka päivä Bondin elokuva?

(Varoitus: sisältää runsaasti mutkat suoriksi vetävää insinöörimatikkaa)

On kiistämätön fakta, että kaikki James Bond-elokuvat pitää näyttää yhden kerran vuodessa. Vuonna 2018 kyseisiä leffoja on olemassa 26 kappaletta, joskin huhuja numerosta 27 tulee jo tasaisin väliajoin. Ensimmäinen elokuva julkaistiin vuonna 1962, joten keskimäärin elokuvia ilmestyy noin 2.15 vuoden välein. Kun vuodessa on päiviä 365, tarvittaisiin vielä 339 elokuvaa lisää, että saataisiin joka päivälle jotain näytettävää. Tähän kuluu vielä noin 728.85 vuotta, eli aika pitkä tovi. Karkauspäivänä voi näyttää uusintana sitten satunnaisen Brosnanin Bondin.

Entä milloin saavutetaan piste, jolloin Nelosella näytetään ympäri vuorokauden ainoastaan James Bondin seikkailuja uusintoina?

Keskimäärin Bond-elokuva kestää 127.19 minuuttia. Kun tähän lisätään mainoksia, sanotaan vaikka arviolta 25% kokonaiskestosta (yleensä varmaan enemmän), saadaan yhden elokuvan näytäntöajaksi 158.99 minuuttia. 24 tuntiin mahtuu osapuilleen 9.06 tällaista elokuvaa, jolloin elokuvia on riittävästi kellon ja vuoden ympäri näytettäväksi siinä vaiheessa, kun 3307:s James Bond ilmestyy. Joudutaan siis odottamaan vielä 7110.05 vuotta, kunnes Nelonen voi omistaa itsensä täysin näille elokuville. Karkauspäivänä voi näyttää uusintana sitten satunnaisia Brosnanin Bondeja.

Tästä tosin nousee esiin mielenkiintoinen ongelma. Koska jokainen elokuva on pakko näyttää yhden kerran vuodessa, mitä tapahtuu, kun aika ei enää riitä näyttää kaikkia sitä vaadittua yhtä kertaa? Joudutaanko poistamaan elokuvia virallisesta James Bond-aikajatkumosta? Vai joudutaanko muuttaman vuoden, tai jopa ajan määritelmä? Ehkä aika sen vielä näyttää. Jommankumman on kuitenkin joustettava, ajan tai Bondin, ja kaikki tietävät miten kova tyyppi Bond on.

Entä milloin saavutetaan piste, jolloin uusinnat Nelosella eivät ehdi edes päättyä ennen kuin uusi Bond elokuva julkaistaan?

Ei koskaan. Vaikka tällainen spekulointi onkin hauskaa, niin joudun vähän vetämään mattoa omien jalkojeni alta ja toteamaan, että itse asiassa Bond-leffojen julkaisutahti on hidastumassa huolestuttavaa vauhtia. Toki myös elokuvien kesto on kasvanut ajan mittaan, mutta se ei riitä kompensoimaan pitkittynyttä julkaisuväliä.

Tämä käppyrä osoittaa, että tahti on selvästi hidastunut alun leffa per vuosi vauhdista lähes neljän vuoden väleihin.

Näitä tutkiessa kannattaa huomata, että ennakkoon ajattelin jo vähän ajan rakenteen muutosta, ja vuodet ovat laskevassa järjestyksessä, toisin kuin normaalisti tällaisissa kaavioissa on tapana. Tämä on se oikea syy, eikä suinkaan se, että en ole piirtänyt kaavioita vuosiin enkä muista miten niitä kuuluu tehdä oikein.

Tämä puolestaan näyttää, että kesto on pidentynyt lähes 20 minuuttia vuosien saatossa.

Ja tämä osoittaa uusien James Bond-elokuvien minuuttimäärän vuosittain. Trendiä tarkastellessa huomaakin, kuinka hälyttävä tilanne on. Lineaarinen keskiarvo uuden sisällön suhteen on jo painunut nollaan. Kun alussa saatettiin saada jopa kaksi leffaa vuodessa, nykyään yhtäkin minuuttia joutuu odottamaan monta vuotta.

On ryhdyttävä toimiin James Bondin elvyttämiseksi, ja vaadittava tuotantoyhtiöitä tekemään lisää elokuvia. Muuten voi olla, että James Bond ei olekaan ääretön, ja se saattaa päättyä joskus. Ja jos ei voi enää luottaa siihen, että seuraava Bond-leffa tulee, niin mihin sitten voi enää tässä maailmassa luottaa?

Mutta mitä tästä kaikesta opimme? Emme kauheasti mitään. Toivottavasti kuitenkin ainakin sen, että ei kannata luottaa insinöörimatematiikkaan. Ja että lineaarinen trendikuvaaja ei aina ole paras. Ja että maailman pysyminen raiteillaan on meidän jokaisen vastuulla.

Kaikki lähteet ovat Wikipediasta. Ehkä siihenkin sokeasti luottamisesta on olemassa jonkin sortin opetus.

Matkapäiväkirja: Amsterdam

Nyt on oikeasti viimeinen matkapäiväkirja tälle kesää, ja toivottavasti myös tälle vuotta. Ehkä pitää varmistaa tämä hankkimalla maastapoistumiskielto.

Jokaisen konemusadiggarin haaveena on ainakin kerran vähän päästä haistelemaan Tomorrowlandin tunnelmaa. Lippujen saaminen kyseiseen tapahtumaan on vain aikamoinen työmaa, enkä itsekään siinä onnistunut tänä vuonna. Päädyin siis käymään Mysterylandissa, joka on melkein sama asia. Tapahtumalla ovat samat järjestäjät, mutta se on vain vähän pienempi ja järkätään naapurivaltiossa Alankomaissa. Amsterdamiin siis!

22.8.2018
Olennainen osa matkakertomusta on valittaa aikaisin aamulla heräämisen vaikeudesta. Nyt useamman tällaisen valituksen jälkeen olen kuitenkin vähän ajatellut, että ongelma ei ehkä olekaan lentoliikenteessä yleensä sekä ympäröivässä maailmassa, vaan minussa ja siinä, että menen nukkumaan kolme tuntia ennen heräämistä. Vaikka eihän se toisaalta oikeasti olisi iso homma siirtää kaikkea Helsinki-Vantaan lentoliikennettä muutamalla tunnilla eteenpäin.

Muutaman ilmassa ja maalla tapahtuneen töyssyn jälkeen kuitenkin pääsi Amsterdamiin, jossa ei tullut ensimmäisenä päivänä tehtyä mitään. Paitsi käveltyä. Ja ihmeteltyä omituista oluenkaatokulttuuria. Ilmeisesti paikallisilla on tapana vetää tuoppi niin täyteen vaahtoa, että se kuohuu yli, odottaa tovi vaahdon tasaantumista, ja vetää toinen samanlainen vaahtokasa päälle. Tuloksena on oluttuoppi, jossa on nestettä jotakuinkin yhtä paljon sisäpuolella kuin ulkopuolellakin.

Sensation Stick: Ultra Long ( ͡° ͜ʖ ͡°). Maistui Twixiltä ilman toffeeta.

Tässä kokeilin taiteellista kallistusperspektiiviä ikuistaessani kuninkaallista palatsia. Eli otin kuvan samalla kun aivastin.

Bierfabriekissa oli tarjolla maailman parasta BBQ-kastiketta. En oikeastaan muista mitä sen kanssa tuli syötyä, mutta tätä soosia tuli sotkettua joka paikkaan. Paikassa oli myös hauska tapa: tarjolla oli ilmaisia maapähkinöitä, joiden kuoret sitten nakeltiin lattialle. Siivoojakin varmasti tykkää.

Tällaisissa kuvissa ärsyttää eniten se, kun ne eivät ole otettu täydellisen symmetrisessä kohdassa.

Veneajelut näyttivät huomattavasti mukavammilta Amsterdamin kanaaleissa kuin Pohjois-Atlantin 36-metrisissä aalloissa.

23.8.2018
Jokainen hyvä lomamatka tarvitsee jonkinlaisen annoksen kulttuuria. Muuten on sivistymätön moukkaturisti, joka tuhoaa luontoa, ilmastoa ja paikallista kulttuuria ilman vaihetta, jossa kuollaan museossa tylsyyteen ja kipeisiin jalkoihin. Rijksmuseum oli oiva paikka keventää omatuntoaan kärsimällä vähän. Tarjolla oli enimmäkseen taidehistoriaa niin reippaasti, että kaikkea ei kerennyt näkemään. Onpahan syy tulla uudestaan.

Shakki, paska ja lapsellinen peli.

Komea veistos pronssista. Matkan aikana tuli kehitettyä hyvä museojuomapeli: aina, kun näkee maalauksessa tai patsaassa miehen nippelin, pitää ottaa huikka. Tästä voi ottaa heti ensimmäisen.

Herkules oli niin köntti äijä, että hänen vatsalihaksillaankin oli vatsalihakset. Myös huikan arvoinen piirustus.

Ilmeeni, kun moitin Herodesta hänen otettuaan velipuoleni Filippoksen vaimon, Herodiaan, itselleen, ja Herodias pyytää Herodesta mestauttamaan minut.

Kunhan vielä vähän kaljuunnun päälaelta lisää, hankin samanlaisen tukkatyylin kuin oikealla olevalla jampalla. Just fuck my shit up. Huikka tästä.

Lasin maalaamista.

"A Couple Making Love in a Park Spied on by Children" on ainakin hyvin kirjaimellinen nimi maalaukselle. Yllättävää sinänsä, mutta ei huikan arvoinen teos.

Joskus pienenä äidilläni oli lautasia jotakuinkin samalla printillä

Paha sanoa kumpi on kovempi työmaa, olla osallisena kymmenien laivojen meritaistelussa, vai maalata kyseinen taistelu.

The Night Watch, The Watcher of the Night Watch and a Shoulder of a Man Watching The Night Watch.

Koira yllättää haahkan paskat housuissa. Tai koska linnut eivät pidä housuja, on läjä maassa. Skrää.

Jollakulla on riittänyt kädessä tarkkuus ja aivoissa ymmärrys maalatessa tämän taulun vesilasia ja kannua. Käsittämättömän tarkkaa työtä.

Kaikki ala-asteen nokkahuilutraumat hyökyivät päähän tätä kokoelmaa katsellessa. Melkein olisi tehnyt mieli napata yksi pilli ja kokeilla, onnistuisiko Makkaralaulu vielä.

Kokeilin, montako turistia saa mahdutettua yhteen "I amsterdam"-kuvaan. En jaksanut laskea viittä pitemmälle, tekoälylle ja kuvantunnistukselle olisi taas hyötykäyttöä.

Lopulta kiinnostavampi museo oli vieressä sijainnut nykytaiteen museo Moco, jossa oli näytillä Banksyn ja Icy & Sotin katutaidetta. Tai vandalismia, riippuu miten tylsä ihminen on. Sinänsä oli tosin pettymys, että paikalle ei oltu raahattu kaikkia seiniä, joihin Banksy on joskus teoksiaan tuhertanut, eli kirjaimellisesta katutaiteesta ei ollut kyse. Hienoja teoksia oli onneksi kankaallekin tehty.

Kuvassa esiintyvä lokki ei ollut osa taidetta.

Toisinaan tykkään yllättää ihmisiä kukkalähetyksillä.

Kuinkahan moninkertaiseksi tämänkin maalauksen arvo on noussut sen jälkeen, kun Banksy on sen päälle maalannut "home sweet home".

Boom headshot.

"Counter-terrorists win"

Vähän erilaista lasin maalaamista.

Eikä tässä vielä kaikki. Päivään nimittäin mahtui vielä kierros Heinekenin panimolla, tai kuten se oli nokkelasti nimetty, "Heineken Experience". Jos Heinekenin juomista pitäisi kuvata kokemuksena, niin se vastaisi ehkä jännittävyydeltään työmatkaa ja kiinnostavuudeltaan roskien viemistä pihalle. Kierros itsessään onneksi osoittautui lopulta huomattavasti itse olutta kiinnostavammaksi.

Heinekenin toimitusjohtajista tykättiin esitellä varsinkin kolmea ensimmäistä: ensimmäinen kaveri perusti panimon, toinen halusi kehittää maailman parasta olutta ja kolmas loi Heinekenistä maailmanlaajuisen brändin. Harmittavasti viimeiseltä jampalta taisi tosin unohtua se "maailman paras olut"-osuus.

Osana Heineken Experienceä oli uskomattoman omituinen "oluen matka"-kierros, joka koostui kovista äänistä, välkkyvistä 360-videoista ja "ei sovellu klaustrofobisille, epileptikoille tai psykedeeleissä oleville ihmisille"-varoituksesta. Olihan se hieno, mutta jutun pointti jäi vähän hämäräksi. Sai siitä sentään ilmaisen oluen palkinnoksi.

Koska oluen kittaaminen ja huippu-urheilu kuuluvat erottamattomasti yhteen, oli tarjolla PS4-huone, jossa sai pelata FIFA18 demoa. Voitin matkakumppanini 1-0. Joku voisi kysyä, saako voitosta mitään iloa irti, jos pelaa täysin nollakokemuksella olevaa pelaajaa vastaan, johon voin vastata, että kyllä saa.

Kierros päättyi kuitenkin vähän surullisissa merkeissä, sillä lopuksi joutui juomaan vielä kaksi Heinekeniä. Tarjolla oli tosin jotain erikoisempaa Patagonian villihiivasta tehtyä H41-olutta (nimi kuulostaa pandemian nimeltä), joka alkoi jo etäisesti muistuttaa olutta, joten ei se ihan hukkaan mennyt.

24.8.2018
Amsterdamissa oli pakko käydä kokemassa todennäköisesti maailman huonoin frisbeegolfrata. Ennakkoon pientä varoitusta oli ehtinyt netistä lukea, mutta se ei lopulta ollut mitään todellisuuteen verrattuna. Kyseessä oli todellista Man vs. Nature-meininkiä, kun keskellä väyliä kasvoi muun muassa nokkosia, horsmaa, takiaisia ja ohdakkeita. Vesiesteistäkin syvyyttä löytyi metrin verran, ja kun vihreässä vedessä loppui näkyvyys viiden sentin jälkeen, jäi aika mysteeriksi millaista mujua pohja oli. Positiivista oli sentään se, että kaikkia kiekkoja ei enää tarvinnut rahdata takaisin kotia, sillä yhden paiskasin vesistöön ja toisen piikkilangalla aidatulle leikkikentälle, paikkaan, jonka oletin olevan lapsivankila.

Yksi väylä meni esimerkiksi tällaisen pusikon läpi. Vaikka ei pitäisi valittaa, kaikilla väylillä ei ollut tarjolla edes kuvassa esiintyvän kaltaista polkua. Sinänsä hauskaa, että reissun suurin suomalaiskeskittymä tuli bongattua juuri frisbeegolfradalta.

Erääseen ilmeisen suosittuun ravintolaan oli kova yritys päästä syömään. Valitettavasti paikka oli kuitenkin täynnä, joten oli tyydyttävä katselemaan ravintolan ulkopuolelle ripustettuja valokuvia asiakkaista, jotka olivat joskus päässeet syömään. En tiedä, onko hän onnellinen vai ei tästä kohtalostaan.

Kiekkoillessa meni lähes koko päivä, huonon ratakartan ja takkuilevan etenemisen vuoksi. Kun kerran kuitenkin oltiin Damissa, tuossa Euroopan virallisessa paheiden pesässä, piti vielä iltasella käydä huorissa. Tai ainakin punaisten lyhtyjen kadulla. Ihan käpäläetäisyydelle ei lopulta uskaltautunut, prostituoiduista olisi voinut saada tyttöbakteereita. Mutta ainakin tuli todistettua livenä "tyttö ikkunassa". Saattoi tosin olla poikakin, en uskaltanut katsoa pitkään, ties vaikka olisi joutunut jo maksamaan.

Kirkossakin oli punaisten lyhtyjen meininki. Tai sitten helvetti oli päässyt valloilleen. En tiedä kumpi vaihtoehto olisi kirkolle epäsuotuisampi.

"Oikea" punainen lyhty, ja pervo äiä juoksemassa kameraani piiloon.

Yöllä tämä tuntui Guggenheimin arvoiselta valokuvataiteelta. Aamulla ei.

25.8.2018
Van Gogh oli hemmo, joka maalasi tauluja ja leikkasi omasta päästään irti vasempia korvia. Maalauksia tuli tehtyä monta, mutta jälkimmäinen temppu onnistui vain kerran. Vincent oli hieman kajahtanut reppana, joka maalasi kovasti, välillä hyvin, välillä vähemmän hyvin, mutta josta kuitenkin tuli taidemaailman julkkis vasta itsensä ampumisen jälkeen. Luonnollisesti hänellä on Amsterdamissa oma museo, jossa tuli käytyä. Paikka oli hyvä, siellä oli riittävästi maalauksia ja itse taiteilijaankin syvennyttiin reippaasti.

Museossa oli vain yksi ongelma: kuvien ottaminen käytännössä kaikesta kiinnostavasta oli kielletty. Tässä on siis kuva aulan lattiasta. Siinä oleva sauma kuvastaa eri lähtökohdista tulevien lattialaattojen yhtenäisyyttä jaetun tehtävän edessä: heidän on tarjottava tasainen pinta käveltäväksi. Yhtenevä särö taas osoittaa, kuinka laatat ovat kykeneväisiä jakamaan heikkoutensa toisilleen. Ja vaikka ne ovat eri laattoja, joiden kuviot eivät ehkä täysin kohtaa, ovat ne silti keskenään hyvin samanlaisia. Aivan kuten me ihmiset: kaikki me olemme harmaata kiveä.

Tässä kuitenkin mallikappaleena (netistä) varastamani Van Gogh.

Kun korkeakulttuuria ja pelottavan kalliita maalauksia on pari päivää katsellut kosketusetäisyydeltä, tekee mieli jotain muuta. Esimerkiksi vähän matalampaa kulttuuria musiikkifestivaalien muodossa. Mysteryland on 25 vuoden ajan järjestetty konemusiikkitapahtuma, ja vaikka aluksi väitinkin tapahtuman olevan hieman pienempi kuin Tomorrowland, oli paikalla tänäkin vuonna yli 300 artistia ja 17 lavaa. Jokaiselle siis löytyy aika varmasti jotakin kuunneltavaa tästäkin tapahtumasta.

Hardstyle on teoriassa kiinnostavaa musiikkia, mutta livenä ehkä vähän puuduttavaa kuunneltavaa. Lavan muotoon rakennettu lohikäärme tuuttasi pihalle savua. Lieskaa en ainakaan itse nähnyt, mutta olisi aika mulkku veto kärtsätä yleisö.

Päälava oli hieno. Fatboy Slim veti hyvän keikan, monenlaista musiikkia sai tuntiin mahdutettua. Ei tyyppi suotta ole legenda. Hollantilaiset konemusatyypit olivat rentoa sakkia, esimerkiksi tämän keikan aikana tuli juteltua tyypin kanssa, joka oli ollut Suomessa töissä. Muutenkin aika monessa paikassa tunnistettiin äkkiä suomalaisiksi, en tiedä johtuiko se aksentista vai mistä, mutta kannattaa varmaan olla varuillaan, ettei rumimpia vittusaatanoita päästä väärällä hetkellä.

Trance-teltta oli hieno. Paul van Dyk veti hyvät rutinat, vaikka en ehkä trancen isoin ystävä olekaan. Ei tyyppi silti suotta ole legenda. Hollantilaiset konemusatyypit olivat myös siinä mielessä yllättävää sakkia, että kukaan ei ollut överisti sekaisin. Voisi helposti kuvitella, että "Amsterdam + konemusiikki = ääretöntä kujailua", mutta oikeasti harva tuntui olevan ihan pelit seis, ja nämäkin muutamat olivat ilmeisesti turisteja.

26.8.2018
Isoja osia Amsterdamista sijaitsee merenpinnan alapuolella. Tästä ilmiöstä on sivutuotteena pitkin poikin kaupunkia hauskoja kanaaleja, joilla kylä toivottavasti pidetään jatkossakin merenpinnan alapuolella. Paikkaa voisikin kutsua "Atlantin Venetsiaksi", koska siellä on veneitä. Kanaaleihin pääsi tutustumaan myös kanaaliristeilyn muodossa, joka piti ottaa vielä viimeisen lomapäivän viralliseksi ohjelmanumeroksi.

Amsterdamin lippu on mielenkiintoinen: punainen pohja, jonka päällä on musta vaakaraita, jonka päällä on kolme valkoista ruksia. Rasteilla on historiallinen tarina kaupungin vaakunassa, mutta paikan nykyisen maineen tuntien on aika hauska juttu, että lippuun on päätynyt juuri tripla-x.

Näkymää kanaalista.

Tämä vene ei ole "oikea" alus, vaan replika 1748 rakennetusta, fiksusti nimetystä "Amsterdam"-laivasta. Sen tunnistaa kopioksi esimerkiksi siitä, että laiva on suhteellisen uuden näköinen, ja alkuperäisestä poiketen se ei ole uponneena Englannin kanaaliin.

Me oltiin tehty silein etä tyhmästi rakennettu suon päälle. Seuraukset näkee näistä rakennuksista. Kieroon kasvaneet.

Mysteryland oli siitä mukava festivaali, että se oli järjestetty pääasiassa erittäin hyvin. Huomasi, että järkkäreillä oli taustalla useammankin vuoden kokemus tapahtumien pitämisestä. Ei siis harmittanut lainkaan kanaaliristeilyn jälkeen käyttää toistakin iltapäivää alueella bilettämiseen.

Hardcore-keikka on sellainen, joka kannattaa kokea ehdottomasti eturivissä. Lava ei kuvassa ehkä vakuuta, mutta äänenpaineet toimivat sitäkin paremmin. Sai tärykalvojen karun kohtalon lisäksi pelätä sitä, että bassoaallot menevät maksaan ja poksauttavat sen lopullisesti. Jotkut torspot vetivät menemään ilman korvatulppia, onnea heille.

DJ, joka käyttää more cowbelliä taustavideona, ei voi olla huono DJ. Dillon Francis kyseessä.

Vaikka en rehellisesti sanottuna Dimitri Vegasista & Like Mikestä perustakaan, niin päälavan visuaalit olivat todella hienot pimeämmässä. Mutta siihen näillä kahdella ei varmaan ollutkaan osaa taikka arpaa.

Jokaisen festivaalin pitäisi päättyä Instagramiin jaettavaan ilotulitukseen.

27.8.2018
Sitten menin kotiin ja kirjoitin tämän. Tyrin tosin kevyesti asiat, sillä minulla oli jo tässä vaiheessa ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Vaikka IT-alassa onkin se hyvä puoli, että hommia voi tehdä etänä, niin ei se lentokenttä siihen paras ympäristö siltikään ole.

Amsterdamista jäi erittäin hyvät muistot, Barcelonan ohella yksi suosikkipaikoistani, joissa on tullut vierailtua. Suosittelen käymään. Ehkä kirjoitan jonkin kattavamman koostetekstin kesäreissujen jälkifiiliksistä, kunhan saan ensiksi vähän vedettyä henkeä.