Täysimittainen, kokonainen, iso Karhunkierros

Metsän poika tahdon olla, 

sankar jylhän kuusiston. 

Tapiolan vainiolla

karhun kanssa painii käyn,

ja maailma unholaan jääköön.

Kävin metsässä. Tiedän, kuulostaa uskomattomalta, mutta minulla on kuvia. Tällä kertaa sellaisia, jotka eivät ole netistä pöllittyjä geneerisiä kuvituskuvia. Matkaseuranani metsässä oli myös henkilö, jonka identiteetti jääköön salaiseksi. Kuin Tuntematon Ratsastaja. Mutta ilman hevosta, sillä se ei oikein metsässä olisi pärjännyt.

Tämä ei ole enää hevonen, vaan vuorivuohi.

Maan korvessa tuli kuitenkin tarvottua Karhunkierros, Suomen suosituin vaellusreitti. Keskivaativa 82 kilometrin polku kulkee Oulangan kansallispuiston ja Valtavaaran luonnonpuiston läpi, ja tarjoaa kaikenlaista kiinnostavaa nähtävää. Enimmäkseen luontoa. Netissä kuitenkin sanottiin, että "Tämä reitti on kierrettävä vähintään kerran elämässä", joten se oli kierrettävä korkeintaan kerran elämässä. Reissuun sai upotettua neljä päivää, monta kirosanaa ja vähän valokuvaustaukojakin.

Reissun kartta ja yöpaikat. Ei taida saada selvää suurentamatta kuvaa.

Päivä 1

Ensimmäinen päivä alkoi itsensä hommaamisella Kuusamoon, ja Kuusamosta vielä Hautajärven aloituspisteelle. Yllätyin positiivisesti, kuinka hyvin kyseinen toimenpide onnistui busseja käyttämällä, vaikka aika usein kyseiset kulkupelit tulee miellettyä lähinnä kuolevaksi kansanperinteeksi. Neljältä iltapäivästä oli kuitenkin rinkka selässä, mieli pirteänä ja muutenkin elämänsä vaelluskunnossa aloituspisteellä valmiina lähtöön.

Aloitusportti.

Heti alkuun tuli kuitenkin kannettua rinkkaa vähän miten sattuu. Ei kulunutkaan kauaa, kunnes sain tästä pöljäilystä mukaan matkan pysyvimmät matkamuistot: muhkeat hiertymät ja naarmut lantion seudulle. Protip: kannattaa vähän katsoa ettei sen rinkan maharemmin alle jää vyötä tai muutakaan härpätintä, jälki ei nimittäin ole kauhean nättiä pitemmän talsimisen jälkeen.

Sen sijaan nättiä on metsässä, esimerkiksi tämän suon muodossa.

Muuten olin onnistunut mielestäni hämmästyttävän hyvin rinkan pakkaamisessa, ainakin siihen suhteutettuna, että olin viimeksi pakkaamista harjoitellut vuosi sitten festareille mennessä. Toki molemmissa matkoissa  pakkaamiseen pätee sama konsepti, eli tärkeimpien asioiden lastaaminen päälle helpon saatavuuden takaamiseksi. Metsässä tämä käytännössä tarkoitti vaihtosukkia ja ruokaa, kun taas festareilla kalja oli se hätäisin tavara.

Kosteaa on silti metsässäkin vaikka kaljat eivät aina hyppysillä olleetkaan.

Koska talsiminen alkoi vähän myöhemmin iltapäivästä, jäi ensimmäisen päivän kilometrisaldo vain sinne 15 kilometrin tienoille. Loppua kohti alkoi tosin olla korkeuseroja kävelyyn kokemattomille jaloille jo sen verran, että päivän päättäminen ajoissa oli ihan hyvä idea. Toki hetken istuskelun ja hengähdyksen jälkeen alkoi uho, että seuraavallekin erämaamajalle olisi voinut kyllä vielä kävellä nukkumaan. Uhoaminen ei koskaan realisoitunut millään tasolla.

Ensimmäisen päivän kapuaminen palkittiin maisemalla.

Päivä 2

Oikeasti tämä kuva on päivän lopusta, mutta se on nyt päivän alussa. Tämä on sellaista jännittävää tarinankerrontaa, jossa kuvat eivät välttämättä olekaan kronologisessa järjestyksessä.

Ensimmäinen yö meni jopa kohtuullisen sutjakkaasti, varsinkin kun ei ole nukkunut ulkona melkein kymmeneen vuoteen (intistä on yllättävän pitkä aika kun sitä miettii, eikä festareita lasketa). Toki on vähän kyseenalaista voiko erämaatuvassa nukkumista pitää ulkona nukkumisena, sillä siinä on kuitenkin kiinteät ja seinät katto turvana, mutta metsässä kaukana kotoa kuitenkin.

Ruoka sen sijaan ei ollut kiinteää. Se näytti siltä, että se on jossain vaiheessa ollut kiinteää, mutta sitä on prosessoitu hieman, ja päästetty sitten pihalle. Se, mitä yritän todella sanoa, on että aamun setit näyttivät oksulta ja ripulilta, vaikka oikeasti kyseessä olikin omenakanelikeitto ja suklaakaurapuuro.

Kun tarpoo metsässä toisen ihmisen kanssa, on aikaa arvuutella kaikkea typerää. Esimerkiksi kuinka leveä Niili on (keskimäärin 2.8km, leveimmillään 7.5km), miten telkkä lentää pönttöön (täysiä) tai mikä se oli se ällöttävien reikien pelko (trypophobia, kannattaa googlata). Mysteeriksi toisaalta jäi vielä luolamiesten keskimääräinen elinikä ja sosiaaliset järjestelmät, mutta ainahan sitä jotain pientä jää mietityttämään.

Lisämysteeriä oli pohtia, kuka on pystyttänyt ladon keskelle ei-mitään.

Välillä vähän epäilytti valittivatkohan muutkin reissua taivaltavat yhtä paljon kipeistä jaloista ja ylämäistä. Toivottavasti. Muuten voisi olla hieman syyllinen olo kaikista pahoista sanoista, jotka metsää ja omia heikkoja koipia kohtaan tuli kohdistettua. Jos jostain saattoi kuitenkin olla tyytyväinen, niin ruoka oli hyvää lähes joka kerta. Lukuun ottamatta curry-oriental-nötköttipataa. Se ei maistunut oikein miltään, vaikka nimessä olikin monta jännittävää asiaa.

Vettä.

Oulangan luontokeskuksessa reitin varrella oli hauska luontoaiheinen tietovisa. Siinä piti arvata kuvista lintuja. Tällainen hupailu tulikin tarpeeseen, sillä ruokahuolto myös hieman epäonnistui. Aluksi piti etsiä täydellinen paikka, mikä ei metsässä suinkaan ole helppoa. Eihän sitä ihan missä vain mitä vain voi syödä. Lopulta tuli tarvottua kolme kilsaa siitä hetkestä kun tuli päätettyä, että nyt syödään. Silloin se tuntui paljon pidemmältä.

Enemmän vettä.

Toinen päivä oli kävelyltään pisin, ja puolivälikin tuli näppärästi ohitettua. Kuten edellisenä iltana, heti yösijan löydyttyä ja kenkien lähdettyä jalasta alkoi kerskunta siitä, kuinka vielä olisi voinut kävellä seuraavalle erämaatuvalle. 15 kilometrin päähän. Sinänsä yllättävää, että tämäkään uho ei toteutunut.

Tämä oli siitä lohdullinen piste, että sen jälkeen kaikki oli kotiin päin.

Päivä 3
Toinen yö kului vähän niin ja näin, lonkat meinasivat olla vähän kipeät. Muuten ilmeisesti tuli suhteellisen hyvin palauduttua. Ainakin aamulla oli jopa niin paljon ylimääräistä energiaa, että jaksoi raapustaa tuvan vieraskirjaan jotain. Pääasiassa epämääräistä horinaa jomottavista nivelistä ja Kotipitsasta, jossa mässäily sovittiin reissupalkinnoksi edellisenä päivänä.

Lisempää vettä.

Kolmas päivä kului hyvin pitkälti samoissa merkeissä kuin edellinen, joskin taas vielä kertaluokkaa väsyneempänä. Alun pirteys alkoi pikkuhiljaa olla tiessään. Rukaa lähestyessä alkoi näkyä muutamia taksien mainoksia, ihan vaan jos alkaisi tuntua siltä että ei jaksa enää. Tai jos oli Rukalta lähtenyt päiväreissulle ja yliarvioinut oman jaksamisensa.

Taksi päivysti 24h, ja en voi kieltää etteikö vähän olisi houkuttanut soittaa taksi, linnoittautua kämpille piiloon pariksi päiväksi ja pokkana väittää kaikille, että kiersi oikeasti koko kierroksen.

Kolmannen päivän matkan varrelle osui myös Pieni Karhunkierros. Oli hauskaa kävellä sen läpi ja katsella kasuaaleja keveiden reppujen ja lenkkareiden kanssa, ja osoittaa heitä sormella ja nauraa, sillä he eivät olleet kaltaiseni metsän kuningas. Mokomatkin elämästä nauttijat. Saatoin myös olla kateellinen, koska he pääsivät yöksi sänkyyn nukkumaan.

Jossakin vaiheessa suotkin alkoivat vähän kyllästyttää.

Pieneltä Karhunkierrokselta irtaantuessa oli lyhyen aikaa kivaa maastoa, jonka jälkeen alkoi taas tuttu juuriin ja kiviin kompastelu. Tässä vaiheessa rutkutuksen määrä alkoi nousta uusiin sfääreihin, ja kevyehkö ärtymys alkoi muuttua hissuksiin "ei oo enää hauskaa, tuu äiti hakemaan"-kyrpiintymiseksi. Ehkä taksit olivat juurikin tätä varten. Vaivaa oli kuitenkin nähty jo niin paljon, että enää ei voinut perääntyä. Ei vaikka olisi saanut 500 euroa ja ilmaisen kyydityksen kotiovelle.

Onneksi oli vettä.

Päivän etappi oli vähän lyhyempi kuin edellinen, mikä kyllä passasi heikolle. Viimeiselle päivälle jäi enää vaivaiset 15km, joka lohdutti aika paljon. Ja kyllä sekin vielä olisi varmasti mennyt yösijan löytymisen, kenkien poistamisen ja syömisen jälkeen. Mutta uho oli jo sen verran laantunut, että ei sitä ääneen viitsinyt enää sanoa.

Päivä 4

Aamulla majoituksesta herätessä huomasi kyllä, kuinka nätti paikka oikeastaan oli kyseessä.

Viimeisenä yönä ei särkenyt enää kuin toista lonkkaa, eli jonkinlaista tottumista matkan raskauteen oli ilmeisesti päässyt tapahtumaan. Aamulla ei tosin huvittanut herätä, ja vaelluskengätkin tuntuivat lähinnä vastenmieliseltä ajatukselta. Edellisenä päivänä alkanut sade teki myös motivaatiokuopasta vähän syvemmän. Pakko oli kuitenkin lähteä, sillä en olisi osannut elää metsässä sen jälkeen kun ruoka olisi loppunut.

Epäilyttävää jauhetta. "Suolaa".

Klassinen passiivis-aggressiivinen lappu seinällä.

Loppusuoran aikana vastaan tuli pariskunta, joka totesi "kylläpä te näytätte hyvinvoivilta". Rehellisesti ei voinut tietää oliko kyseessä kehu vai rehellistä vittuilua. Kertoivat kuitenkin pari kertaa kiertäneensä kierroksen ja todenneen sen riittäneen. Nykyisellään viettivät yönsä mukavammassa hotellissa ja tekivät sieltä päiväretkiä. Fiksua porukkaa. Olisinpa itsekin.

Maisemat olivat kyllä huikeat, kuvat eivät oikein tee oikeutta.

Oli myöskin erittäin fiksu idea jättää viimeiset 15 kilometriä omalle päivälleen. Viimeiseen etappiin mahtui nimittäin sen verran paljon korkeuseroja ja kiipeilyä, että sitä varten oli hyvä levätä. Sade viilensi mukavasti, mutta osui siinä mielessä epämukavaan aikaan, että kivet ja juurakot olivat kosteina vähän liukkaampia kuin mitä olisi voinut toivoa. Ja maisemat vähän kärsivät. Myöskin "huipulla tuulee"-sanonta tuntui pitävän paikkaansa tuntureiden päällä.

Maisemat olivat huikeat siihen saakka kunnes pilvet rullasivat paikalle.

Lopulta kuitenkin vaellettava loppui. Uskomatonta sinänsä. Viimeiset metrit kontatessa en ollut enää yhtään pahoillani reissun päättymisestä. Sitä paitsi maalissa sain parasta syömääni Kotipitsaa. Tai ainakin parhaan makuista, koska kyseisessä mielentilassa olisin syönyt varmasti mitä vain, mikä ei ollut trangialla kypsennettyä. New York-monsteri Ranch- ja Chipotle-dipeillä oli kuitenkin oiva valinta.

Harvoin olen ollut näin tyytyväinen nähdessäni lumettoman laskettelukeskuksen.

Vielä ennen paluubussiin nousemista ehdin käväistä ABC:lla juomassa munkkikahvit, jotka myös menivät varmaan top-5 listalle elämäni munkkikahveista. Kaiken kaikkiaan ihan hauska reissu, jos tykkää vihreästä, kaatuneista puista ja itsensä kiusaamisesta. Ja kyllä se metsä jotain minullekin opetti itsestäni: sen, että en tykkää metsästä yli 24 tunnin jaksoissa.

Päätösportti

Tekstiä löytyy myös Pienestä Karhunkierroksesta viime syksyltä (tai enemmänkin kuvia, juttua on niukalti).