Matkapäiväkirja: Manchester Kaupunki vai Manchester Yhdistynyt

Bucket listiin listataan asioita, joita haluaa nähdä ja kokea ennen kuin väistämättä joskus potkaisee tyhjää. Yksi potentiaalinen lisäys kyseiseen litaniaan voisi olla oman suosikkiartistin näkeminen livenä. Ongelmia tulee vain siinä vaiheessa, kun kyseinen artisti on niin ikävä ihminen että ei ikinä tule Suomeen, Oulusta nyt puhumattakaan. Siksipä olikin valuttava ulkomaille asti jälleen kerran, Parklife-festareille Englantiin jos tarkkoja ollaan. Yksin. Hui.

8.6.2018
Oulu on ihan jees paikka. Iso ongelma on vain se, että pitää herätä aamuyöstä 5:50 lähtevään koneeseen jos haluaa ehtiä Helsinki-Vantaalle ajoissa mitä tahansa ulkomaanlentoa varten. Reippailla viiden tunnin yöunilla tuli kuitenkin taas lähdettyä liikenteeseen. Alkumatka oli oikeastaan aika mitäänsanomaton, jännittävin asia Koti-Oulun lentoasema-Helsinki välillä oli taksista bongattu vilkut päällä ajava poliisiauto.

Eikä meno Helsingissäkään paljon jännittävämmäksi muuttunut. Sen verran sain kuitenkin aikaiseksi, että latasin itselleni Manchesterin virtuaalisen opaskirjan/päiväohjelman, jolla sai keksittyä vähän tekemistä päättömän ympäriinsä juoksentelun sijasta. Päivässä voisi kuitenkin nähdä ne kaikki tärkeimmät jutut, eikä Manchesteriin tarvitsisi enää ikinä palata uudestaan. Tämä on hyvä asenne matkalle lähtiessä.

Lentokoneessa pääsin jo muistelemaan englannin kursseilta tuttuja käyttäytymissääntöjä. Eräs englantilainen herra pahoitteli olevansa tiellä koneeseen noustessa, johon totesin "no problem". Enkun tunneilla kuitenkin opetettiin, että "no problem" tarkoittaa itse asiassa "yes problem". Oikea vastaus olisi kai ollut "it's fine". Tai vielä oikeampi vastaus olisi ollut jäädä kotia nyhjöttämään ettei tarvitsisi aiheuttaa ikäviä tilanteita muille ihmisille.

Perillä Manchesterissa pääsi sitten yksin matkustamisen ihanuus lyömään kasvoille kunnolla. Ei nimittäin ollut ketään fiksua kaveria, joka olisi selvittänyt ennakkoon kuinka päästä lentokentältä keskustaan. Vartin ympäriinsä haahuilun jälkeen onnistuin hommaamaan itselleni lipun, mutta en vielä tiennyt mihin.

Kahta itseäni fiksumpaa herrasmiestä konsultoituani sain selville, että olinkin ostanut ratikkalipun, enkä suinkaan junalippua kuten olin alun perin ajatellut. Molemmat vekottimet veivät toki keskustaan, mutta raitiovaunulla matka taittui huomattavasti verkkaisemmin. Koska en kuitenkaan raaskinut ostaa toista pilettiä enkä ollut kiireessä, päätin pitäytyä raitiovaunussa. Eihän se nyt niin hidas voisi olla?

Reilun kymmenen kilometrin matkaan sai kuitenkin tunnin tuhrattua. Vertailun vuoksi, juna olisi haaskannut arvokasta matka-aikaa vain noin 20 minuuttia. Mutkissa sai välillä jännittää kippaako kärry katolleen, sen verran kaltevaa oli meno hetkittäin, ja hitaimmissa kohdissa kiskojen kirskunta särki hampaita. Päätinkin improvisoida, ja hypätä ratikasta pari pysäkkiä aiemmin.

Ja totta kaihan sitä heti eksyi. Tovin pyörittyäni ympyrää sain kuitenkin jonkinlaisen suuntavaiston, ja navigoin itseni Castlefieldin suuntaan. Tässä vaiheessa hoksasin tehneeni matkan pohjatyön aika heikosti. Olin kyllä lukenut, että Castlefieldissä on hyvä käydä, mutta mitään hajua ei ollut siitä, mikä se itse asiassa on.

Tovin kiertelin ympäriinsä etsien linnaa, onhan nimessä sentään linna, kunnes hoksasin kyseessä olevan lähinnä epämääräinen kasa raunioita ja vanhoja rakennuksia. Ihan vain tulevaisuutta varten kannattaa pitää mielessä, että jos meinaa jotain nähdä, kannattaa selvittää ennakkoon mitä se jokin on.

Tämä on nyt sieltä Castlefieldistä. Ehkä.

Seuraavaksi matka jatkui Manchesterin tekniikka- ja insinöörimuseoon. Taas kerran pööpöilin hölmönä vähän siellä sun täällä ympäriinsä hyvän tovin, kunnes onnistuin löytämään ilmailumuseon. Jossa oli vanhoja autoja. Lopulta hoksasin, että museo olikin jaoteltu useampaan rakennukseen. Museon pihalla oli kuitenkin joitain TV-kameroita, enkä kehdannut enää talsia ympäriinsä edestakaisin rakennuksesta toiseen kuin tyhmä turisti, sillä epätoivoinen haahuiluni olisi päätynyt telkkariin ja koko Englanti olisi nauranut minulle, joten päädyin käymään vain ilmailupuolella.

Vanha tietokone. Tämä itse asiassa oli jossain aulan tapaisessa. En oikein tiedä missä olin.

Vanha lentokone.

Vanha auto. Niin kuin se karkki.

Vanha kahen litran turpo kuustoista venttiilinen intercooler. Saa olla aika kova vakiobemari että se vetää eelle.

Virtuaaliopas suositteli käymään myös kaupungintalolla ja taidemuseossa. Kaupungintalo oli mielestäni tarpeettoman iso ja pröystäilevä. Taidemuseossa oli esillä maalauksia ja jonkin sortin taidetta omituisten posliiniklönttien ja niihin sidottujen köydenpätkien muodossa. Kaikkea ei voi aina ihminen ymmärtää.

Compensating much?

En ottanut taidemuseossa kuvia, koska en tiedä oliko se sallittua. Jotain taiteellista näin kuitenkin näiden mallinukkejen niskoissa.

Tietää olevansa turistina Englannissa kun kokee tärkeäksi ottaa kuvia puhelinkopeista. Vaikka eipä siinä, ovat nykyään sen verran harvinainen näky että jos kotopuolessa tulisi vastaan niin kai niistä kuvan voisi ottaa muistoksi.

Totta kai myös Manchesterin katedraali piti nähdä. Ainakin oppaan mukaan. Harmittavasti vain paikalla oli lähinnä paikallinen tulkinta Sagrada Familiasta, eli katseltavaa oli enemmän rakennustelineissä kuin itse katedraalissa.

Wow.

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, oli vuorossa potkupallomuseo. En ole ikinä pitänyt itseäni kauhean isona jalkapallofanina, lähinnä koska Suomi ei siinä pärjää häävisti, mutta aina laji on jonkin verran kiehtonut. Museossa tuli kuitenkin viihdyttyä suhteellisen pitkään, osittain koska se oli ainoa paikka mihin maksoin sisään. Museot Manchesterissa olivat ilmaisia, mutta jokainen halusi "lahjoituksen". Jossain mielenhäiriössä ainoa mistä sitten maksoin oli futismuseo.

Paita, jota Maradona piti yllään sorkkiessaan Jumalan kädellä. Toivottavasti se on pesty.

Replika maailman ensimmäisestä jalkapallon sääntökirjasta. Samassa kaapissa myös Malawissa kortsuista tehty jalkapallo. On opus päässyt arvoiseensa seuraan.

Kun enimmät turistihöyryt oli päästelty pihalle, piti suunnata hotellille tekemään check-in ja välikuolema. En kuitenkaan tosin vielä jaksanut tirsottaa, joten rentouduin aloittamalla Keksi Hyvä Nimi Myöhemmin-blogiin matkapäiväkirjan reissustani Manchesterissa.

Google Mapsia selaillessa olin huomannut, että majoitukseni sijaitsi suhteellisen lähellä kaupunginosaa nimeltä Gay Village. En ollut asiasta moksiskaan, ajattelin että ehkä se on nimetty jonkun vuosia sitten alueella eläneen hilpeämmän herrasmiehen mukaan. Olin väärässä, sillä kyseessä olikin nimensä veroisesti homoyhteisölle suunnattu alue.

"Welcome to Manchester's Gay Village. Enjoy yourself responsibly"

En kuitenkaan jaksanut vääntäytyä hotellihuoneesta enää kauas syömään, joten söin ehkä elämäni parhaat fish'n'chipsit juurikin Gay Villagessa, No 1 Canal Street-nimisessä ravintolassa/baarissa/jossakin. Kaupunginosan nimi alkoi käydä ehkä vähän turhan ilmeiseksi siinä vaiheessa, kun kadun kulmassa vahvasti ammattilaisen näköinen mies olisi tarjonnut "palveluksiaan" "halvalla". Nautin itsestäni kuitenkin vastuullisesti, enkä huolinut palveluksia. Sen sijaan nautin paikasta noin muuten.

Sitten menin hotellille ja nukahdin.

9.6.2018
Toinen päivä olikin festaripäivä. Joku voisi sanoa pääpäiväksi, mutta eihän elämässä ole kuin pääpäiviä. Jokainen hetki on tärkeä. Paitsi ne hetket, kun aamulla katsoo hotellihuoneessa Youtube-videoita, jotka on jo nähnyt monta kertaa mutta joita katsoo kun ei huvita vielä nousta.

Ravitsevaa ja maukasta englantilaista aamiaista.

Parklife-festarit järjestettiin Heaton Parkissa, jonkin verran keskustasta sivussa, mutta onneksi sinne oli järkätty bussikyyditys. Koin oloni linja-autojonossa välittömästi vanhaksi katsellessani kiireellä kaljaa ja viiniä kiskoneita teinejä, bussissa kun ei pussikaljailua sallittu. Tunsin syyllisyyttä myös selväpäisyydestäni. Onneksi juomattomuutta ei oltu kielletty, joten pääsin alueelle sisään.

Tilannetta pääsi onneksi korjaamaan sisällä alueella, jossa sai olutta määräalennuksella. Ongelmaksi muodostuivat vain omien käsieni lukumäärän vajavaisuus.

Enimmäkseen kiertelin pitkin päivää ympäri aluetta, kuunnellen milloin mitäkin. Tykästyin tosin isosti drum'n'bass-lavaan, siellä oli aina hyvää musiikkia. Ainoa ongelma oli vain lavan eteen kärrätty aines, jota voi enimmäkseen kuvata sellaiseksi epämääräiseksi puusilpuksi, jota liiterin lattia on täynnä vuosien käytön jälkeen. Ei ollut hyvä tanssittava, tasapainoa oli vaikea löytää ja kengät olivat täynnä sahajauhoa. Mutta ainakin se tuoksui hyvältä.

Ensimmäinen esitys, jota todella yritin nähdä, oli Solardo. Paikalla oli vain sen verran monta sataa päätä minun ja lavan välissä että yritykseksi jäi. Tässä vaiheessa aloin myös kiinnittää huomiota englantilaisten suhteellisen vapaamieliseen suhtautumiseen mömmöihin. On hieman kiusallista seurata vierestä kun vasemmalta ja oikealta, edestä ja takaa, ylhäältä ja alhaalta, vedetään kokkelia menemään.

Päivän aikana "puhuin" noin kuuden ihmisen kanssa: neljä halusi myydä kokaiinia/pillereitä, yksi halusi ostaa kokaiinia/pillereitä, ja viimeinen kysyi kuuntelenko korvatulpistani jotain musiikkia (ei, en kuunnellut). Esityksistä jäi pääasiassa mieleen kolme. Steve Lawlerin setti Elrowin Bronx-teemaisessa teltassa oli ensimmäinen. Mukavan kesäistä tech housea, ja lopussa sai vielä kunnon jymypaukun naamalle konfettitykin muodossa.

Yksi tai kaksi paperia.

Toinen hyvä oli Bonobo, esitys ja artisti, joita on hyvin hankala määritellä. Kyseessä on yksi tuottaja, joka tekee jotain trip-hopin, electron, jatsin ja akustisen etnomusiikin yhdistelmää, jota sitten soitetaan livebändillä, paitsi silloin kun se yksi tuottaja soittaa yksin. Kuulostaa vaikealta, eikä se kyllä helpointa kuunneltavaa olekaan. Erinomainen live kuitenkin.

Ja sitten oli Eric Prydz, eli Pryda, eli Cirez D. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Se syy miksi reissuun tuli alun perin lähdettyä. Tyypin keikat ovat kuitenkin aina hillitöntä audiovisuaalista tykitystä, jolle eivät sanat eivätkä käsivaralla kuvatut kännykkävideot tee oikeutta. Erinomainen keikka tämäkin oli, ja vaikka vain festarikeikka olikin, niin ei jäänyt sellainen "kompromissifiilis" mikä yleensä festareista jää. Toki nyt kiinnostaisi tietää millainen olisi soolokeikka. Enemmän musiikkia ja lisää kattolamppuja varmaan.

Lazers go pew pew. Eikä edes Call on Me soinut koko iltana.

Yllätyin positiivisesti, kuinka hyvin puistosta poistuminen oli järkätty. Kun muutama tuhat ihmistä pitäisi kuljettaa paikalta yhtäkkiä pois, on helppo tyriä asiat, mutta jono liikkui koko ajan ja busseja tuli jatkuvalla kyydillä noukkimaan ihmisiä. Kävin Sparista ostamassa yöpalaa neljän Mars-patukan muodossa, koko setti maksoi yhden punnan, oli pakko ostaa. Lopulta pääsin hotellille ja nukahdin. Tai ainakin yritin, sen minkä sokerin kiskomisen jälkeen pystyin.

Hotellin aulassa oli tällainen heiluri. Ehkä siitä paikka oli saanut nimensä, olihan nimi sentään Pendulum Hotel.

Tarina jatkuu täällä. Kuinka minun käykään? Päädynkö hotelliin nukkumaan? Syönkö ruokaa? Pääsenkö kotia? Kaikki tämä, ja paljon muuta, selviää toisessa osassa!