IRC-gallerian toiseksi parhaat ryhmät

Vaikka tätä voi olla vaikea uskoa, niin tämä blogi on demokraattinen julkaisualusta. Kirjoitan siitä, mistä ihmiset haluavat, vaikka hellällä rautaotteellani ohjaankin isoja linjoja. Vilkuilinkin eräs päivä luetuimpia tekstejä, ja huomasin, kuinka lähes päivälleen kahden vuoden takainen teksti IRC-gallerian parhaista ryhmistä oli toiseksi suosituin kaikista kirjoituksistani. Siksipä sille on luontevaa tehdä jatko-osa, näinhän markkina- ja blogitalous toimii.

Mikä IRC-gallerian ryhmissä sitten kiinnostaa? Nostalgia. Aina on hauskaa muistella kiusallista nuoruuttaan vuosikymmenen takaa, ja todeta tulleensa ainakin vähän eteenpäin ihmisenä. Vanhojen kaivelu on tunkkainen tuulahdus menneisyydestä, ja galtsun muodossa sitä kaivelua on turvallista tehdä, koska IRC-galleriaa ei enää käytä kukaan eikä sinne tarvitse (tai voi) enää palata. Vähän sama fiilis tulee ysärimusiikista.

Vielä voisi lisätä, että ei sinne edes haluaisi palata.

Ja olihan se galleria maaginen paikka. Siellä pystyi juttelemaan tuttujen kavereiden kanssa, tutustumaan uusiin kavereihin ja stalkkaamaan vanhoja kavereita. Vähän kuin Facebook, mutta ei täysi paska. Ehkä aika on vain kullannut muistot, mutta kyllä IRC-galleria Fabon voitti helposti. Kyylätessä piti vain muistaa pistää vieraskirjafeature pois päältä, ettei salakatseluhetkestä jäänyt jälkiä.

Mutta niitä ryhmiä, niitähän ihmiset halusivat eivätkä höpinöitä vanhan miehen harrasteluista (puolustuksekseni voin sanoa, että en silloin ollut vanha):

- ▂▃▄▅▆ + Musiikki 23668 jäsentä
Tämä oli aikanaan jopa edistyksellinen ryhmä. Ryhmä, jonka nimessä ei ollut kirjaimia, vaan joitain omituisia symboleita. Melkein kuin magiaa. Ja se symboloi musiikin kuuntelemista TÄYSIÄ, mikä oli esiteinin sisällöltään ohuenlaisessa elämässä erittäin tärkeää. IRC-gallerian suosituin ryhmä, ainakin nykyään.

Facebook Tietokoneet ja internet 7182 jäsentä
Sinällään ironista, että IRC-gallerian seitsemänneksi suosituin ryhmä on omistettu yhteisöpalvelulle, joka sen oikeastaan tappoi. Ja kun Facebook on nyt (toivottavasti) menossa samaan suuntaan, eli alas, on tilanne entistäkin ironisempi. Olettaen, että tiedän mitä "ironinen" edes tarkoittaa.

† Rakkaus 6901 jäsentä
Harva asia kertoo yhtä paljon rakkaudesta kuin U+25A1 WHITE SQUARE-symboli. Se on mystinen ja vaikeasti tulkittava asia, jota on haastava pukea sanoiksi. Sen olemassaolo ylittää kaiken ymmärryksemme. Tai sitten se on risti, jota selain ei osaa näyttää oikein.

Hymyile niin ne luulee että tajusit. Elämänkatsomus ja filosofia 6074 jäsentä
Suhteellisen toimiva neuvo, mutta vielä parempi olisi "sano joo niin ne luulee että tajusit ja toivo ettei se ollut kysymys koska muuten kohta on luvassa kiusallinen hiljaisuus kun ne odottaa vastausta, vaikka et edes tiedä joutuneesi kysymyksen uhriksi".

"Kerro toki lisää, ymmärrän kaiken"

vittuilu on taitolaji Mielipiteet 5416 jäsentä
Vittuilu on taitolaji, se on kyllä ihan totta. Lisäksi taitolaji on käyttää isoa alkukirjainta ryhmän nimessä.

Jos osaat hiihtää, suksi vittuun Urheilu ja liikunta 3100 jäsentä
Olisi kiinnostavaa tietää, millaista keskustelua käydään ryhmässä, jonka nimi viittaa oikeastaan vain muille vittuiluun. Jotenkin voisin kuvitella, että ei ainakaan kovin rakentavaa. Jos näin on, niin voin todeta hyvin vähän muuttuneen internetin keskustelukulttuurissa vuosien saatossa. Harmikseni keskusteluita ei enää näe, ainakaan rekisteröitymättä, joten todellinen totuus jäänee mysteeriksi.

Sä et tiedä puoliakaan. Elämänkatsomus ja filosofia 2808 jäsentä
En tiedä, eikä oikeastaan kiinnostakaan.

100%HETERO Minä ja muut 2579 jäsentä
Harva asia todistaa omaa heteroutta yhtä hyvin kuin IRC-galleriassa ryhmään kuuluminen. Ryhmään, jonka nimi on vielä typotettu. Asian todeksi näyttäminen oli kuitenkin ensiarvoisen tärkeää yläasteikäisenä, jolloin kaiken ja kaikkien kutsuminen "homoksi" oli arkipäivää. Niinpä oli oleellista todistella, että enpäs olekaan. Näin kymmenen vuotta myöhemmin kiinnostaisi tietää, kuinka moni ryhmän jäsenistä vielä identifioi itsensä 100%:ksi heteroksi.

Mul on mese Tietokoneet ja internet 2054 jäsentä
Ei Mercedes-Benz, vaan Windows Live Messenger. Tähän ryhmään kuuluminen oli vähän sellainen hienovarainen vihje, että jos kyyläät minun profiiliani, näet tämän ja täytät "tietyt kriteerit", niin "kysy mesee" ja voidaan "chattailla". Tai tällä perusteella itse ainakin kuuluin ryhmään. Kukaan ei ikinä "kysynyt mesee". Ehkä käytin ryhmää väärin.

koulu palaa,äkkiä tuokaa bensaa! Koulu ja opiskelu 1911 jäsentä
Minä käyn joka päivä töissä, että saan palkkaa, josta sitten maksan veroja. Nämä verot menevät koululaitoksen ylläpitämiseen, ja tällaisen kiitoksen minä siitä saan: nulikat haaveilevat netissä opinahjojen kuumakäsittelystä. Huomionarvoista on se, että tämä on yksi harvoista ryhmistä top-300:ssa, joissa keski-ikä on vielä alle 25. Monessa muussa ryhmässä keski-ikä on lähtenyt nousuun, kun ihmiset ovat ikääntyneet mutta eivät ole muistaneet poistaa profiilejaan.

Saksalaiset, vanhat (koulujen) polttajat.

Mielummin maalaisjuntti kuin kaupunkilaishintti Elämänkatsomus ja filosofia 1768 jäsentä
Maalla eläessä tämä ryhmä tuli tutuksi, kun joka toinen ihminen tuntui kuuluvan siihen. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun ryhmän nimi siirtyi lentäväksi lauseeksi oikeiden elävien ihmisten suuhun, niin se alkoi ärsyttää.

*Tuhkalehto* Musiikki 1537 jäsentä
Bändi, jolla on enemmän seuraajia IRC-galleriassa kuin kuuntelijoita Spotifyssä. Viimeisen kuukauden aikana on ollut 14 kuuntelijaa. Ilmeisesti orkesteri on siis ollut pitkälti oman aikansa tuotos. Voi toki olla, että ryhmän jäsenet fiilistelevät bändiä vielä CD:ltä tai joltain muulta yhtä retrolta medialta. Vaikka bändiä kuunnellessa ei kyllä ole ihme jos kuuntelijoita ei enää kauheasti ole.

Siitä rautaisannos nostalgiaa, paha olo tuli melko välittömästi. Loppukevennyksenä pelottava video.

IRC-galleria on saatanasta.

PS: Listatessani parhaita ryhmiä ensimmäistä kertaa totesin lopuksi "Kuuden vuoden päästä luen tätä, häpeän ja poistan blogin". Vielä ei ole kulunut kuutta vuotta, joten en voi poistaa blogia, mutta sen voin myöntää, että häpeän.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Kuukauden soittolista: Kesäkuu 2018

It's funny 'cause it's true.

Blogin pitkäaikaisemmat lukijat saattavat muistaa, kuinka vuosi sitten valitin Spotifyn soittolistan upottamisen blogipostaukseen olevan rikki. Vika oli upotekoodin generoinnissa ja ääkkösissä. On kuitenkin ilo huomata, että nyt vika on korjattu. Eihän siihen mennytkään kuin reilu vuosi. Toisaalta, demokratiassa ja tietotekniikassa pätee sama lainalaisuus: jos et äänestä vaaleissa tai raportoi bugia kehittäjälle, niin et kyllä sitten saa valittaakaan.



Hardwell & Metropole Orkest - Conquerors
Jopa geneerisen elektrohousebiisinkin saa kuulostamaan kiinnostavalta kun siihen lisää puolentoista minuutin mittaisen oikean orkesterin soittaman intron.

Koobra & Erconomics - Run (Roisto Remix)
Tykkäsin siitä kohdasta missä sanottiin "run". Koobra, Erconomics ja Roisto on kyllä sellainen supertripla, että hankala sillä kyllä on hävitäkään.

Studio Killers - Party Like It's Your Birthday
"Juhli kuin olisi synttärit" on teoriassa kivasti sanottu, mutta toisaalta ainakin omien syntymäpäivieni juhlinta on ollut niin rajoittunutta viime vuosina, että lausahdus kääntyy vähän itseään vastaan. Juhli kuin kävisit päivän töissä ja illasta joisit pullakahvit ja menisit ajoissa nukkumaan, jotta jaksat taas seuraavana päivänä töihin.

Krystal Klear - Neutron Dance 
Tämä oli mieleenpainuvin osa Parklifessä kuuntelemastani Steve Lawlerin setistä. Hyvän mielen biisi, vaikka ei ehkä kauhean montaa kuuntelukertaa välttämättä kestäkään. Tuli kuitenkin todistettua, että Shazamia voi käyttää myös äänenlaadultaan "tyydyttäviin" YouTube-videoihin. Biisi löytyi alla olevasta videosta alle puolen sekunnin miettimisajalla. Onhan siinä kyllä melodia suhteellisen helposti tunnistettavissa.

Eric Prydz - Every Day
Pryda - Rotonda
Cirez D - The Accuser
Tämänkin näin siellä. Kaikki kolme siis samaa artistia, mutta eri nimellä. The Accuseria lukuun ottamatta listan biisit tuli kuultua. Every Day erityisesti sytytti yleisön laulamaan mukana (ei noissa muissa edes ole sanoja). Vaikka matkapäiväkirjassa sanoin, että huonolaatuiset videot eivät tee keikalle oikeutta, niin kävin silti Youtubesta niitä selailemassa. Saattoi olla, että suhteellisen lähellä omaa keikkakatselupaikkaani kuvatulla videolla kuului kiusallisen tuttu ääni ölisemässä.

Zombie Nation - Ticket
Hyvä biisi. Kärsii vain vähän samasta ongelmasta kuin monet muutkin teknobiisit, eli en oikein tahdo jaksaa loppuun asti kuunnella sitä. Eikä siitä oikein keksi mitään sanottavaa. Hyvä biisi silti.

The Crystal Method feat. Matisyahu - Drown In The Now
Miten moni muistaa suunnilleen 12 vuoden takaa sen juutalaisen räppärin, Matisyahun? Oli partaa, sivukiehkurat, musta puku, kaikki mahdollinen mitä kunnon hasidi tarvitsee. Parin hitin ihme, joka tuli jostain aivojen syövereistä mieleen eräs päivä. Eivät ne biisit huonoja kyllä olleet, jotenkin ovat vain päässeet unohtumaan. Tyyppi tekee kuitenkin vielä keikkaa, nykyään on tosin hävinnyt kaikki uskonnollisuuteen viittaava ulkokuoresta. Ehkä musta puku ja parta hiostivat keikalla liikaa.

Teflon Brothers - Maradona (En Español)
Miksi? Toisaalta, olisihan se siistiä, jos tästä tulisi Despaciton kaltainen megahitti, josta kukaan ei ymmärtänyt mitään, mutta jota silti piti hoilata ympäri maailmaa. Ollaan jo hyvässä vauhdissa, en minä ainakaan tajua tästä mitään. Ties vaikka sanat olisivat vaihdettu ihan uusiksi.

Yksi Totuus feat. LEO - Juodaan viinaa
Ei liene mikään sattuma, että tämä tuli pihalle pari päivää ennen juhannusta. Melko toimiva, melko siedettävä ja melko geneerinen bileräppibiisi, joka kertoo tyypilliseen tapaan viinan juomisesta. Coveri Hectorista, joten jokainen varmasti osaa kertosäkeessä laulaa mukana. Oli niin halvan oloinen kappale, että meinasin pudottaa pois, mutta menköön nyt kerrankin kesän kunniaksi. Pitäähän niitä kesähittejä olla.

Area52 - Funkkaan toista vuosisataa
Hyvät hyssykät mikä flow. Suomiräppiä sulavammasta päästä, kertsi ei ehkä ihan niin iske, melkein ennemminkin painaa vähän jarrua hyvälle meiningille, mutta muuten iskee kuin lasikuituvartinen pajavasara.

Pendulum - The Island, Pt. 1 (Dawn) - Skrillex Remix
Skrillex on nimi, jota en ole kuullut pitkään aikaan. Muutama biisi on tullut parin viime vuoden aikana, mutta jotenkin ne ovat menneet ohi. Eihän siellä ole kuin esimerkiksi yksi 140 miljoonan streamausta kerännyt kappale. No, tässä on nyt remixi, jonka olen kuullut, ja todennut, että vähän alkaa olla Skrillexista puhti pois.

Defiance, Ohio - Condition 11:11  
Tämän kuukauden uusi genre on folk punk. Melkein kuin oikeaa folkia, mutta soitettuna ja laulettuna vähän sinne päin.

Harley Poe - Transvestites Can Be Cannibals Too
Tämän kuukauden varmaan kiinnostavin biisi. Ja folk punkia tämäkin. Voimaannuttava ja tasa-arvoa korostava kappale.

Ne Luumäet - Kesäloma on kesällä
"Hyvä että kesäloma on aina kesällä" on hauska toteamus aina siihen saakka, että lomat palavat tyhmän projektin parissa eikä kesäloma enää olekaan kesällä. Onneksi ainakaan vielä ei ole käynyt näin.

Chicane - Rainbow
Jos kuuntelija odottaa, että jossain vaiheessa lähtee, niin ei lähde. Mutta aina ei tarvitsekaan, joskus voi vain rauhassa nautiskella elektronisesta pöhinästä.

Paperi T - Sinä Jne.
Joskus pidin Paperi T:tä tekotaiteellisena paskana. Sitten muutuin itse tekotaiteelliseksi ihmiseksi ja aloin pitää siitä. Ainoa mikä vaivaa on tämän biisin lopetus. Onko se tarkoituksella, vahingossa vai teknisen virheen vuoksi sellainen kuin se on? Taiteilijoissa on se huono puoli, että ikinä ei voi olla varma.

Matkapäiväkirja: Lontoon silta putoaa

Englannin reissun matkapäiväkirjan edellinen osa löytyy täältä. Sen lukeminen on suositeltavaa, mutta ei pakollista. Aivan kuten moni muukin asia, kuten verot, antibioottinen ottaminen jos lääkäri sellaisia määrää ja asioiden kuorruttaminen Auran Sinapilla.

10.6.2018
Onneksi en vetänyt liian päätyyn asti edellisenä iltana, sillä seuraavana päivänä oli edessä viiden tunnin bussimatka Manchesterista Lontooseen. Olen aina pitänyt hauskana sitä, kuinka bussiliikenne koittaa olla aina hienompaa kuin mitä se oikeasti on apinoimalla kaiken lentoliikenteen puolelta (joka apinoi kaiken meriliikenteen puolelta). Ei ole lähtölaituria, vaan on lähtöportti. Ei ole bussilippua, vaan on on boarding pass. Vielä kun linjurikuski vaihdettaisiin pilotiksi niin kukaan ei varmasti huomaisi eroa.

Iso ero lentämisen ja busseilun on kuitenkin se, että linja-autosta voi katsella maisemia. Joku väitti, että lentokoneestakin voi, mutta en uskalla istua ikkunan vieressä saatikka katsoa siitä ulos, joten en voi vahvistaa tätä väitettä.

Harmittavasti vain Lontoossa oli pari mielenosoitusta, jotka olivat pistäneet liikenteen "hieman" sekaisin. Tästä aiheutui pahin ruuhka missä muistan olleeni osana, Oulun muutaman auton letkat nelostiellä eivät tunnu enää miltään, olen nähnyt kaiken. Hyde Parkin kulmassa bussi veti puolen kilometrin mittaisen lenkin vajaassa tunnissa. Huomasi myös olevansa englantilaisessa bussissa, sillä linja-auto oli kaksi tuntia myöhässä ennen kuin ensimmäinen ihminen kehtasi kysyä olisiko bussista mahdollista päästä pois. Itse hyppäsin samalla, sillä mitään takeita bussiasemalle pääsystä ei enää oikein ollut.

Ehti matkalla sentään nähdä jotain nähtävyyksiä. Tässä Marble Arch linjurin sisältä nähtynä.

Lompsin suorinta tietä hotellille, jossa tuli yllättävän hieno fiilis pukumiehineen ja isoine kattolamppuineen. Sijaintikin oli erinomainen. Ilmeisesti olin netistä saanut jonkin näppärän diilin, sillä normaalisti yö oli pitkälle toista sataa puntaa, kun itse olin maksanut reilut 70 puntaa. Fiinihköä ulkokuorta tosin söi hieman tökerö wifi-salasana "rochester69". Ehkä olinkin tullut seksihotelliin. Ehkä se ei haitannut minua ;-----)

Seksistä puheen ollen, tässä on iso ympyrä. Lontoon silmä. En käynyt, se ei pyörinyt lahjoituksilla.

Lontoossa on se hyvä puoli, että kaikki isoimmat ja kiinnostavimmat nähtävät sijaitsevat suhteellisen lähellä toisiaan. Vaikka bussi oli myöhässä, ja kerkesin lähteä vasta kuuden tienoilla talsimaan Isolle Kirkolle (kirkot olivat oikeasti isoja), tuli suurin osa nähtävyyksistä nähtyä yhdessä illassa. Tai ainakin ne mielestäni tärkeimmät, joten Lontooseenkaan ei varmaan enää ikinä tarvitse mennä uudestaan

En tiedä miten paljon kyrpisi asua tällaisessa kartanossa, kun pihalla koko ajan pitkin päivää pyörii köyhiä ottamassa selfieitä. Laskee jälleenmyyntiarvoa roimasti. Kuningattaren kolossaalinen kämppä siis kyseessä. Tunnetaan myös Buckinghamin palatsina.

Big Benin kanssa kävi vähän ohraisesti, torni on mennyt remonttiin jokin aika sitten ja työmaa valmistuu ilmeisesti seuraavalla vuosikymmenellä. Onko tämä nyt sitten paikallisten tulkinta Manchesterin Katedraalista?

Westminster Palace päivällä. Tunnetaan myös parlamenttitalona. Kertaluokkaa hienompi kuin Suomen oma "Eduskuntataloksi" nimetty iso murolaatikko. Mutta toisaalta, tässä on vähemmän pylväitä. Eli Suomi - Englanti: 1-1 tasapeli.

Hyde Parkissa (suom. Hyde Puisto) oli puita sekä kävelypolkuja. Ja rumpuja soittavia hippejä (ei kuvassa). Ja Predator (kuvassa).

Cheeky Nandos with the lads. Tai without the lads tässä tapauksessa. Piti kuitenkin käydä kokeilemassa mistä on kyse. Loppujen lopuksi ei mistään kovin erikoisesta, vaikka ihan hyvää kanaa olikin.

Tässä Marble Arch linjurin ulkoa nähtynä.

Piccadilly Circus. Eläväinen paikka, vaikka kuvasta ehkä ei uskoisi.

Trafalgar Square. Englantilaiset tykkäävät jostain syystä nakella patsaat monen kymmenen metrin korkuisten pilareiden nokkaan.

Näin myös hauskan katutaitelijan. Temput eivät sinällään olleet kauhean erikoisia, jonglöörausta, tolpasta roikkumista ja jonglöörausta tolpasta roikkuessa. Jutut olivat kuitenkin ihan hauskoja, esimerkiksi toteamus "lapset, käykää koulut ettette päädy kadulle jonglööraamaan" oli itseironisuudessaan aika hauska. Ensimmäistä kertaa taisin antaa katutaiteilijalle rahaa, mutta olihan se ansaittu, jos saa jäyhät kivikasvoni hymyilemään.

Westminster Abbey yöllä. Siellä asuu kummitus.

Pitkähkön kiertelyn jälkeen menin hotellille ja nukahdin. Sänky oli yhtä kova kuin elämä itsessään.

11.6.2018
Viimeisenä aamuna heräsin. Vielä oli pari nähtävyyttä katseltavana, mutta ennen sitä piti saada aamupalaa. Edellisenä päivänä olin kiinnittänyt huomiota nimeen Pret A Manger. Sanoista ei käynyt lainkaan ilmi mistä oli kyse, mutta nimi tuli useammin vastaan kuin geneerisen pitserian nimi aamuyöstä, joten kyllä se oli selvitettävä. Lopulta kävi ilmi, että kyseinen paikka kauppasi lähinnä kallista kahvia, ylihintaisia kolmiovoileipiä ja tyyriitä smoothieita. Jonkin sortin kahvila siis. Kyllä niistä aamupalaa sai, mutta ei erityisen nautittavaa sellaista.

Onneksi vatsanruoan lisäksi oli tarjolla vielä silmänruokaa. Lontoon Tower oli kuitenkin siitä harhaanjohtava, että se ei ollut torni, vaan linna. Tämä oli vähän samanlainen pettymys kuin Big Ben, joka ei ollutkaan köntti bodari, jonka lempinimi oli Benkku, vaan se olikin kasa rakennustelineitä. Taas kerran pohjatyön tekeminen ennen reissua tuli osoitettua tarpeelliseksi. Ainakin Towerin silta oli hieno. Ja se sentään oli silta.

Minua on petetty. Sisälle olisi tosin päässyt 20:llä punnalla, ehkä siellä olisi ollut torni.

Se on silta. Näin ei petetä ihmisiä. Ja onhan siinä tornejakin, eli molemmat nimessä esiintyvät termit ovat todellisia.

Sen sijaan se lastenlaulusta tuttu Lontoon silta oli hyvinkin vaisu näky. Vaikka ei siinä, oli sekin nimensä mukaisesti silta ja Lontoossa, mutta en tiedä miksi siitä on laulu pitänyt väsätä. Jos tarina löytyy historiasta, niin ei kiinnosta, historia on tyhmää ja pölyistä ja mennyttä.

Ihan paska.

Suosikkinimeni rantakahvilalle. Vaikea tosin kuvitella miten nimi liittyy mihinkään. Paitsi jos kahvia tarjoillaan ilman käsiä. Mikä kuulostaa hyvältä tavalta kerätä palovammoja.

Olen todella kova Harry Potter-fani. Uskomattoman kova. Jopa niin kova, että en ole lukenut viimeistä kirjaa, sillä en halua sarjan ikinä päättyvän, vaan elää siinä aina ja ikuisesti. Sen vuoksi piti käydä katsomassa sitä juna-asemaa, jonka seinästä rytyytettiin kirjoissa läpi. Pettymys oli kuitenkin suuri, sillä laituri 9 ja 3/4 ei ollut laitureiden 9 ja 10 välissä. Se ei ollut minkään laiturin välissä. Seinään oli vain lätkäisty kyltti 9 3/4 ja todettu että tässä se on. En kokeillut juosta läpi.

Tuli kyllä pohdittua, kuinka paljon ylimääräistä trafiikkia kaltaiseni päämäärättä tallustelevat turistit aiheuttavat muutenkin varmasti riittävän kiireiselle juna-asemalle (joka on suoraan sanottuna aika tylsä nähtävyys jos ei ole junailemassa mihinkään). Toisaalta, jos muut niin miksen minäkin.

Reissatessa syyllinen nautintoni on vetää pitsaa Pizza Hutissa, ja nytkin alkuperäinen ajatus oli kiskoa viimeinen ateria siellä ennen lähtöä. Kohtalo kuitenkin päätti toisin, sillä kävelin erään paikallisen pitserian ohi, ja se lopulta minut veti puoleensa. Osansa saattoi olla myös "16 beers on tap" mainoksella, sillä helteessä tarpominen oli saanut ihmisen suhteellisen janoiseksi. Olutta sai, ja pitsakin taisi loppujen lopuksi olla parempaa kuin Pizza Hutin vastaavaa. Ja mikä tärkeintä, en tukenut monikansallista megakorporaatiota. Ehkä.

Chana-chorizo-pitsa. Ja olut. Sain jopa ihan kysymättä maistella shottilaseista ennen valintaa.

Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan, ja oli aika vähän miettiä kuinka pääsisi kotiakin. Lontoosta lähtee kaksi kulkupeliä Heathrowlle, juna ja metro. Juna on reilut kaksikymmentä puntaa, johon verrattuna metro on käytännössä puoli-ilmainen, joten suosin sitä. Matka-aikaa tuli toki enemmän, mutta toisaalta, jos lähtee kolme tuntia ennen lähtöä kentälle, ei homma ole ihan niin puolen tunnin päälle. Lentokentällä ehdin kirjoittaa Erästä Blogia. Lisäksi näin kolmiovoileipiä myynnissä kolmen voileivän pakkauksissa, mikä räjäytti tajuntani. Miten neliön muotoista leipää voi leikata niin, että siitä tulee kolme yhtä suurta kolmiovoileipää?

Kentällä ehti myös syödä tosi hyvää suklaapatukkaa. Jos tällaiseen joskus jossakin törmää, suosittelen kokeilemaan jos ei hunajan maku aiheuta liikaa kuvotusta.

Lento tuli Helsinkiin ajoissa, mutta jatkolento lähti myöhässä. Tämän vuoksi myöhästyin viimeisestä bussista. Olin vihainen. Sitten olin taksissa, menin kotia ja nukahdin miettien, kenet voin haastaa oikeuteen ylimääräisestä taksimatkasta.

Englanti oli kuitenkin melko kiva paikka. Kallis paikka tosin, varsinkin Lontoo. Ja jotenkin hieman likaisen tai rapistuneen oloinen. Voin kuitenkin suositella siellä käymistä ennen kuin on myöhäistä ja sinne ei enää pääse. Tai ehkä pääsee. Kukapa näistä vielä tietää.

Edit: Jälkikäteen minua sivistettiin, että Big Ben on se itse kello, ja remontissa oleva tolppa on Elizabeth Tower. Kellotaulu oli tornin eteläpuolelta näkyvissä, eli teoriassa näin Big Benin vaikka Elisabetin torni olikin rempassa. En tiedä lohduttaako tämä, mutta nämä ovat faktoja.

Matkapäiväkirja: Manchester Kaupunki vai Manchester Yhdistynyt

Bucket listiin listataan asioita, joita haluaa nähdä ja kokea ennen kuin väistämättä joskus potkaisee tyhjää. Yksi potentiaalinen lisäys kyseiseen litaniaan voisi olla oman suosikkiartistin näkeminen livenä. Ongelmia tulee vain siinä vaiheessa, kun kyseinen artisti on niin ikävä ihminen että ei ikinä tule Suomeen, Oulusta nyt puhumattakaan. Siksipä olikin valuttava ulkomaille asti jälleen kerran, Parklife-festareille Englantiin jos tarkkoja ollaan. Yksin. Hui.

8.6.2018
Oulu on ihan jees paikka. Iso ongelma on vain se, että pitää herätä aamuyöstä 5:50 lähtevään koneeseen jos haluaa ehtiä Helsinki-Vantaalle ajoissa mitä tahansa ulkomaanlentoa varten. Reippailla viiden tunnin yöunilla tuli kuitenkin taas lähdettyä liikenteeseen. Alkumatka oli oikeastaan aika mitäänsanomaton, jännittävin asia Koti-Oulun lentoasema-Helsinki välillä oli taksista bongattu vilkut päällä ajava poliisiauto.

Eikä meno Helsingissäkään paljon jännittävämmäksi muuttunut. Sen verran sain kuitenkin aikaiseksi, että latasin itselleni Manchesterin virtuaalisen opaskirjan/päiväohjelman, jolla sai keksittyä vähän tekemistä päättömän ympäriinsä juoksentelun sijasta. Päivässä voisi kuitenkin nähdä ne kaikki tärkeimmät jutut, eikä Manchesteriin tarvitsisi enää ikinä palata uudestaan. Tämä on hyvä asenne matkalle lähtiessä.

Lentokoneessa pääsin jo muistelemaan englannin kursseilta tuttuja käyttäytymissääntöjä. Eräs englantilainen herra pahoitteli olevansa tiellä koneeseen noustessa, johon totesin "no problem". Enkun tunneilla kuitenkin opetettiin, että "no problem" tarkoittaa itse asiassa "yes problem". Oikea vastaus olisi kai ollut "it's fine". Tai vielä oikeampi vastaus olisi ollut jäädä kotia nyhjöttämään ettei tarvitsisi aiheuttaa ikäviä tilanteita muille ihmisille.

Perillä Manchesterissa pääsi sitten yksin matkustamisen ihanuus lyömään kasvoille kunnolla. Ei nimittäin ollut ketään fiksua kaveria, joka olisi selvittänyt ennakkoon kuinka päästä lentokentältä keskustaan. Vartin ympäriinsä haahuilun jälkeen onnistuin hommaamaan itselleni lipun, mutta en vielä tiennyt mihin.

Kahta itseäni fiksumpaa herrasmiestä konsultoituani sain selville, että olinkin ostanut ratikkalipun, enkä suinkaan junalippua kuten olin alun perin ajatellut. Molemmat vekottimet veivät toki keskustaan, mutta raitiovaunulla matka taittui huomattavasti verkkaisemmin. Koska en kuitenkaan raaskinut ostaa toista pilettiä enkä ollut kiireessä, päätin pitäytyä raitiovaunussa. Eihän se nyt niin hidas voisi olla?

Reilun kymmenen kilometrin matkaan sai kuitenkin tunnin tuhrattua. Vertailun vuoksi, juna olisi haaskannut arvokasta matka-aikaa vain noin 20 minuuttia. Mutkissa sai välillä jännittää kippaako kärry katolleen, sen verran kaltevaa oli meno hetkittäin, ja hitaimmissa kohdissa kiskojen kirskunta särki hampaita. Päätinkin improvisoida, ja hypätä ratikasta pari pysäkkiä aiemmin.

Ja totta kaihan sitä heti eksyi. Tovin pyörittyäni ympyrää sain kuitenkin jonkinlaisen suuntavaiston, ja navigoin itseni Castlefieldin suuntaan. Tässä vaiheessa hoksasin tehneeni matkan pohjatyön aika heikosti. Olin kyllä lukenut, että Castlefieldissä on hyvä käydä, mutta mitään hajua ei ollut siitä, mikä se itse asiassa on.

Tovin kiertelin ympäriinsä etsien linnaa, onhan nimessä sentään linna, kunnes hoksasin kyseessä olevan lähinnä epämääräinen kasa raunioita ja vanhoja rakennuksia. Ihan vain tulevaisuutta varten kannattaa pitää mielessä, että jos meinaa jotain nähdä, kannattaa selvittää ennakkoon mitä se jokin on.

Tämä on nyt sieltä Castlefieldistä. Ehkä.

Seuraavaksi matka jatkui Manchesterin tekniikka- ja insinöörimuseoon. Taas kerran pööpöilin hölmönä vähän siellä sun täällä ympäriinsä hyvän tovin, kunnes onnistuin löytämään ilmailumuseon. Jossa oli vanhoja autoja. Lopulta hoksasin, että museo olikin jaoteltu useampaan rakennukseen. Museon pihalla oli kuitenkin joitain TV-kameroita, enkä kehdannut enää talsia ympäriinsä edestakaisin rakennuksesta toiseen kuin tyhmä turisti, sillä epätoivoinen haahuiluni olisi päätynyt telkkariin ja koko Englanti olisi nauranut minulle, joten päädyin käymään vain ilmailupuolella.

Vanha tietokone. Tämä itse asiassa oli jossain aulan tapaisessa. En oikein tiedä missä olin.

Vanha lentokone.

Vanha auto. Niin kuin se karkki.

Vanha kahen litran turpo kuustoista venttiilinen intercooler. Saa olla aika kova vakiobemari että se vetää eelle.

Virtuaaliopas suositteli käymään myös kaupungintalolla ja taidemuseossa. Kaupungintalo oli mielestäni tarpeettoman iso ja pröystäilevä. Taidemuseossa oli esillä maalauksia ja jonkin sortin taidetta omituisten posliiniklönttien ja niihin sidottujen köydenpätkien muodossa. Kaikkea ei voi aina ihminen ymmärtää.

Compensating much?

En ottanut taidemuseossa kuvia, koska en tiedä oliko se sallittua. Jotain taiteellista näin kuitenkin näiden mallinukkejen niskoissa.

Tietää olevansa turistina Englannissa kun kokee tärkeäksi ottaa kuvia puhelinkopeista. Vaikka eipä siinä, ovat nykyään sen verran harvinainen näky että jos kotopuolessa tulisi vastaan niin kai niistä kuvan voisi ottaa muistoksi.

Totta kai myös Manchesterin katedraali piti nähdä. Ainakin oppaan mukaan. Harmittavasti vain paikalla oli lähinnä paikallinen tulkinta Sagrada Familiasta, eli katseltavaa oli enemmän rakennustelineissä kuin itse katedraalissa.

Wow.

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, oli vuorossa potkupallomuseo. En ole ikinä pitänyt itseäni kauhean isona jalkapallofanina, lähinnä koska Suomi ei siinä pärjää häävisti, mutta aina laji on jonkin verran kiehtonut. Museossa tuli kuitenkin viihdyttyä suhteellisen pitkään, osittain koska se oli ainoa paikka mihin maksoin sisään. Museot Manchesterissa olivat ilmaisia, mutta jokainen halusi "lahjoituksen". Jossain mielenhäiriössä ainoa mistä sitten maksoin oli futismuseo.

Paita, jota Maradona piti yllään sorkkiessaan Jumalan kädellä. Toivottavasti se on pesty.

Replika maailman ensimmäisestä jalkapallon sääntökirjasta. Samassa kaapissa myös Malawissa kortsuista tehty jalkapallo. On opus päässyt arvoiseensa seuraan.

Kun enimmät turistihöyryt oli päästelty pihalle, piti suunnata hotellille tekemään check-in ja välikuolema. En kuitenkaan tosin vielä jaksanut tirsottaa, joten rentouduin aloittamalla Keksi Hyvä Nimi Myöhemmin-blogiin matkapäiväkirjan reissustani Manchesterissa.

Google Mapsia selaillessa olin huomannut, että majoitukseni sijaitsi suhteellisen lähellä kaupunginosaa nimeltä Gay Village. En ollut asiasta moksiskaan, ajattelin että ehkä se on nimetty jonkun vuosia sitten alueella eläneen hilpeämmän herrasmiehen mukaan. Olin väärässä, sillä kyseessä olikin nimensä veroisesti homoyhteisölle suunnattu alue.

"Welcome to Manchester's Gay Village. Enjoy yourself responsibly"

En kuitenkaan jaksanut vääntäytyä hotellihuoneesta enää kauas syömään, joten söin ehkä elämäni parhaat fish'n'chipsit juurikin Gay Villagessa, No 1 Canal Street-nimisessä ravintolassa/baarissa/jossakin. Kaupunginosan nimi alkoi käydä ehkä vähän turhan ilmeiseksi siinä vaiheessa, kun kadun kulmassa vahvasti ammattilaisen näköinen mies olisi tarjonnut "palveluksiaan" "halvalla". Nautin itsestäni kuitenkin vastuullisesti, enkä huolinut palveluksia. Sen sijaan nautin paikasta noin muuten.

Sitten menin hotellille ja nukahdin.

9.6.2018
Toinen päivä olikin festaripäivä. Joku voisi sanoa pääpäiväksi, mutta eihän elämässä ole kuin pääpäiviä. Jokainen hetki on tärkeä. Paitsi ne hetket, kun aamulla katsoo hotellihuoneessa Youtube-videoita, jotka on jo nähnyt monta kertaa mutta joita katsoo kun ei huvita vielä nousta.

Ravitsevaa ja maukasta englantilaista aamiaista.

Parklife-festarit järjestettiin Heaton Parkissa, jonkin verran keskustasta sivussa, mutta onneksi sinne oli järkätty bussikyyditys. Koin oloni linja-autojonossa välittömästi vanhaksi katsellessani kiireellä kaljaa ja viiniä kiskoneita teinejä, bussissa kun ei pussikaljailua sallittu. Tunsin syyllisyyttä myös selväpäisyydestäni. Onneksi juomattomuutta ei oltu kielletty, joten pääsin alueelle sisään.

Tilannetta pääsi onneksi korjaamaan sisällä alueella, jossa sai olutta määräalennuksella. Ongelmaksi muodostuivat vain omien käsieni lukumäärän vajavaisuus.

Enimmäkseen kiertelin pitkin päivää ympäri aluetta, kuunnellen milloin mitäkin. Tykästyin tosin isosti drum'n'bass-lavaan, siellä oli aina hyvää musiikkia. Ainoa ongelma oli vain lavan eteen kärrätty aines, jota voi enimmäkseen kuvata sellaiseksi epämääräiseksi puusilpuksi, jota liiterin lattia on täynnä vuosien käytön jälkeen. Ei ollut hyvä tanssittava, tasapainoa oli vaikea löytää ja kengät olivat täynnä sahajauhoa. Mutta ainakin se tuoksui hyvältä.

Ensimmäinen esitys, jota todella yritin nähdä, oli Solardo. Paikalla oli vain sen verran monta sataa päätä minun ja lavan välissä että yritykseksi jäi. Tässä vaiheessa aloin myös kiinnittää huomiota englantilaisten suhteellisen vapaamieliseen suhtautumiseen mömmöihin. On hieman kiusallista seurata vierestä kun vasemmalta ja oikealta, edestä ja takaa, ylhäältä ja alhaalta, vedetään kokkelia menemään.

Päivän aikana "puhuin" noin kuuden ihmisen kanssa: neljä halusi myydä kokaiinia/pillereitä, yksi halusi ostaa kokaiinia/pillereitä, ja viimeinen kysyi kuuntelenko korvatulpistani jotain musiikkia (ei, en kuunnellut). Esityksistä jäi pääasiassa mieleen kolme. Steve Lawlerin setti Elrowin Bronx-teemaisessa teltassa oli ensimmäinen. Mukavan kesäistä tech housea, ja lopussa sai vielä kunnon jymypaukun naamalle konfettitykin muodossa.

Yksi tai kaksi paperia.

Toinen hyvä oli Bonobo, esitys ja artisti, joita on hyvin hankala määritellä. Kyseessä on yksi tuottaja, joka tekee jotain trip-hopin, electron, jatsin ja akustisen etnomusiikin yhdistelmää, jota sitten soitetaan livebändillä, paitsi silloin kun se yksi tuottaja soittaa yksin. Kuulostaa vaikealta, eikä se kyllä helpointa kuunneltavaa olekaan. Erinomainen live kuitenkin.

Ja sitten oli Eric Prydz, eli Pryda, eli Cirez D. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Se syy miksi reissuun tuli alun perin lähdettyä. Tyypin keikat ovat kuitenkin aina hillitöntä audiovisuaalista tykitystä, jolle eivät sanat eivätkä käsivaralla kuvatut kännykkävideot tee oikeutta. Erinomainen keikka tämäkin oli, ja vaikka vain festarikeikka olikin, niin ei jäänyt sellainen "kompromissifiilis" mikä yleensä festareista jää. Toki nyt kiinnostaisi tietää millainen olisi soolokeikka. Enemmän musiikkia ja lisää kattolamppuja varmaan.

Lazers go pew pew. Eikä edes Call on Me soinut koko iltana.

Yllätyin positiivisesti, kuinka hyvin puistosta poistuminen oli järkätty. Kun muutama tuhat ihmistä pitäisi kuljettaa paikalta yhtäkkiä pois, on helppo tyriä asiat, mutta jono liikkui koko ajan ja busseja tuli jatkuvalla kyydillä noukkimaan ihmisiä. Kävin Sparista ostamassa yöpalaa neljän Mars-patukan muodossa, koko setti maksoi yhden punnan, oli pakko ostaa. Lopulta pääsin hotellille ja nukahdin. Tai ainakin yritin, sen minkä sokerin kiskomisen jälkeen pystyin.

Hotellin aulassa oli tällainen heiluri. Ehkä siitä paikka oli saanut nimensä, olihan nimi sentään Pendulum Hotel.

Tarina jatkuu täällä. Kuinka minun käykään? Päädynkö hotelliin nukkumaan? Syönkö ruokaa? Pääsenkö kotia? Kaikki tämä, ja paljon muuta, selviää toisessa osassa!

Täysimittainen, kokonainen, iso Karhunkierros

Metsän poika tahdon olla, 

sankar jylhän kuusiston. 

Tapiolan vainiolla

karhun kanssa painii käyn,

ja maailma unholaan jääköön.

Kävin metsässä. Tiedän, kuulostaa uskomattomalta, mutta minulla on kuvia. Tällä kertaa sellaisia, jotka eivät ole netistä pöllittyjä geneerisiä kuvituskuvia. Matkaseuranani metsässä oli myös henkilö, jonka identiteetti jääköön salaiseksi. Kuin Tuntematon Ratsastaja. Mutta ilman hevosta, sillä se ei oikein metsässä olisi pärjännyt.

Tämä ei ole enää hevonen, vaan vuorivuohi.

Maan korvessa tuli kuitenkin tarvottua Karhunkierros, Suomen suosituin vaellusreitti. Keskivaativa 82 kilometrin polku kulkee Oulangan kansallispuiston ja Valtavaaran luonnonpuiston läpi, ja tarjoaa kaikenlaista kiinnostavaa nähtävää. Enimmäkseen luontoa. Netissä kuitenkin sanottiin, että "Tämä reitti on kierrettävä vähintään kerran elämässä", joten se oli kierrettävä korkeintaan kerran elämässä. Reissuun sai upotettua neljä päivää, monta kirosanaa ja vähän valokuvaustaukojakin.

Reissun kartta ja yöpaikat. Ei taida saada selvää suurentamatta kuvaa.

Päivä 1

Ensimmäinen päivä alkoi itsensä hommaamisella Kuusamoon, ja Kuusamosta vielä Hautajärven aloituspisteelle. Yllätyin positiivisesti, kuinka hyvin kyseinen toimenpide onnistui busseja käyttämällä, vaikka aika usein kyseiset kulkupelit tulee miellettyä lähinnä kuolevaksi kansanperinteeksi. Neljältä iltapäivästä oli kuitenkin rinkka selässä, mieli pirteänä ja muutenkin elämänsä vaelluskunnossa aloituspisteellä valmiina lähtöön.

Aloitusportti.

Heti alkuun tuli kuitenkin kannettua rinkkaa vähän miten sattuu. Ei kulunutkaan kauaa, kunnes sain tästä pöljäilystä mukaan matkan pysyvimmät matkamuistot: muhkeat hiertymät ja naarmut lantion seudulle. Protip: kannattaa vähän katsoa ettei sen rinkan maharemmin alle jää vyötä tai muutakaan härpätintä, jälki ei nimittäin ole kauhean nättiä pitemmän talsimisen jälkeen.

Sen sijaan nättiä on metsässä, esimerkiksi tämän suon muodossa.

Muuten olin onnistunut mielestäni hämmästyttävän hyvin rinkan pakkaamisessa, ainakin siihen suhteutettuna, että olin viimeksi pakkaamista harjoitellut vuosi sitten festareille mennessä. Toki molemmissa matkoissa  pakkaamiseen pätee sama konsepti, eli tärkeimpien asioiden lastaaminen päälle helpon saatavuuden takaamiseksi. Metsässä tämä käytännössä tarkoitti vaihtosukkia ja ruokaa, kun taas festareilla kalja oli se hätäisin tavara.

Kosteaa on silti metsässäkin vaikka kaljat eivät aina hyppysillä olleetkaan.

Koska talsiminen alkoi vähän myöhemmin iltapäivästä, jäi ensimmäisen päivän kilometrisaldo vain sinne 15 kilometrin tienoille. Loppua kohti alkoi tosin olla korkeuseroja kävelyyn kokemattomille jaloille jo sen verran, että päivän päättäminen ajoissa oli ihan hyvä idea. Toki hetken istuskelun ja hengähdyksen jälkeen alkoi uho, että seuraavallekin erämaamajalle olisi voinut kyllä vielä kävellä nukkumaan. Uhoaminen ei koskaan realisoitunut millään tasolla.

Ensimmäisen päivän kapuaminen palkittiin maisemalla.

Päivä 2

Oikeasti tämä kuva on päivän lopusta, mutta se on nyt päivän alussa. Tämä on sellaista jännittävää tarinankerrontaa, jossa kuvat eivät välttämättä olekaan kronologisessa järjestyksessä.

Ensimmäinen yö meni jopa kohtuullisen sutjakkaasti, varsinkin kun ei ole nukkunut ulkona melkein kymmeneen vuoteen (intistä on yllättävän pitkä aika kun sitä miettii, eikä festareita lasketa). Toki on vähän kyseenalaista voiko erämaatuvassa nukkumista pitää ulkona nukkumisena, sillä siinä on kuitenkin kiinteät ja seinät katto turvana, mutta metsässä kaukana kotoa kuitenkin.

Ruoka sen sijaan ei ollut kiinteää. Se näytti siltä, että se on jossain vaiheessa ollut kiinteää, mutta sitä on prosessoitu hieman, ja päästetty sitten pihalle. Se, mitä yritän todella sanoa, on että aamun setit näyttivät oksulta ja ripulilta, vaikka oikeasti kyseessä olikin omenakanelikeitto ja suklaakaurapuuro.

Kun tarpoo metsässä toisen ihmisen kanssa, on aikaa arvuutella kaikkea typerää. Esimerkiksi kuinka leveä Niili on (keskimäärin 2.8km, leveimmillään 7.5km), miten telkkä lentää pönttöön (täysiä) tai mikä se oli se ällöttävien reikien pelko (trypophobia, kannattaa googlata). Mysteeriksi toisaalta jäi vielä luolamiesten keskimääräinen elinikä ja sosiaaliset järjestelmät, mutta ainahan sitä jotain pientä jää mietityttämään.

Lisämysteeriä oli pohtia, kuka on pystyttänyt ladon keskelle ei-mitään.

Välillä vähän epäilytti valittivatkohan muutkin reissua taivaltavat yhtä paljon kipeistä jaloista ja ylämäistä. Toivottavasti. Muuten voisi olla hieman syyllinen olo kaikista pahoista sanoista, jotka metsää ja omia heikkoja koipia kohtaan tuli kohdistettua. Jos jostain saattoi kuitenkin olla tyytyväinen, niin ruoka oli hyvää lähes joka kerta. Lukuun ottamatta curry-oriental-nötköttipataa. Se ei maistunut oikein miltään, vaikka nimessä olikin monta jännittävää asiaa.

Vettä.

Oulangan luontokeskuksessa reitin varrella oli hauska luontoaiheinen tietovisa. Siinä piti arvata kuvista lintuja. Tällainen hupailu tulikin tarpeeseen, sillä ruokahuolto myös hieman epäonnistui. Aluksi piti etsiä täydellinen paikka, mikä ei metsässä suinkaan ole helppoa. Eihän sitä ihan missä vain mitä vain voi syödä. Lopulta tuli tarvottua kolme kilsaa siitä hetkestä kun tuli päätettyä, että nyt syödään. Silloin se tuntui paljon pidemmältä.

Enemmän vettä.

Toinen päivä oli kävelyltään pisin, ja puolivälikin tuli näppärästi ohitettua. Kuten edellisenä iltana, heti yösijan löydyttyä ja kenkien lähdettyä jalasta alkoi kerskunta siitä, kuinka vielä olisi voinut kävellä seuraavalle erämaatuvalle. 15 kilometrin päähän. Sinänsä yllättävää, että tämäkään uho ei toteutunut.

Tämä oli siitä lohdullinen piste, että sen jälkeen kaikki oli kotiin päin.

Päivä 3
Toinen yö kului vähän niin ja näin, lonkat meinasivat olla vähän kipeät. Muuten ilmeisesti tuli suhteellisen hyvin palauduttua. Ainakin aamulla oli jopa niin paljon ylimääräistä energiaa, että jaksoi raapustaa tuvan vieraskirjaan jotain. Pääasiassa epämääräistä horinaa jomottavista nivelistä ja Kotipitsasta, jossa mässäily sovittiin reissupalkinnoksi edellisenä päivänä.

Lisempää vettä.

Kolmas päivä kului hyvin pitkälti samoissa merkeissä kuin edellinen, joskin taas vielä kertaluokkaa väsyneempänä. Alun pirteys alkoi pikkuhiljaa olla tiessään. Rukaa lähestyessä alkoi näkyä muutamia taksien mainoksia, ihan vaan jos alkaisi tuntua siltä että ei jaksa enää. Tai jos oli Rukalta lähtenyt päiväreissulle ja yliarvioinut oman jaksamisensa.

Taksi päivysti 24h, ja en voi kieltää etteikö vähän olisi houkuttanut soittaa taksi, linnoittautua kämpille piiloon pariksi päiväksi ja pokkana väittää kaikille, että kiersi oikeasti koko kierroksen.

Kolmannen päivän matkan varrelle osui myös Pieni Karhunkierros. Oli hauskaa kävellä sen läpi ja katsella kasuaaleja keveiden reppujen ja lenkkareiden kanssa, ja osoittaa heitä sormella ja nauraa, sillä he eivät olleet kaltaiseni metsän kuningas. Mokomatkin elämästä nauttijat. Saatoin myös olla kateellinen, koska he pääsivät yöksi sänkyyn nukkumaan.

Jossakin vaiheessa suotkin alkoivat vähän kyllästyttää.

Pieneltä Karhunkierrokselta irtaantuessa oli lyhyen aikaa kivaa maastoa, jonka jälkeen alkoi taas tuttu juuriin ja kiviin kompastelu. Tässä vaiheessa rutkutuksen määrä alkoi nousta uusiin sfääreihin, ja kevyehkö ärtymys alkoi muuttua hissuksiin "ei oo enää hauskaa, tuu äiti hakemaan"-kyrpiintymiseksi. Ehkä taksit olivat juurikin tätä varten. Vaivaa oli kuitenkin nähty jo niin paljon, että enää ei voinut perääntyä. Ei vaikka olisi saanut 500 euroa ja ilmaisen kyydityksen kotiovelle.

Onneksi oli vettä.

Päivän etappi oli vähän lyhyempi kuin edellinen, mikä kyllä passasi heikolle. Viimeiselle päivälle jäi enää vaivaiset 15km, joka lohdutti aika paljon. Ja kyllä sekin vielä olisi varmasti mennyt yösijan löytymisen, kenkien poistamisen ja syömisen jälkeen. Mutta uho oli jo sen verran laantunut, että ei sitä ääneen viitsinyt enää sanoa.

Päivä 4

Aamulla majoituksesta herätessä huomasi kyllä, kuinka nätti paikka oikeastaan oli kyseessä.

Viimeisenä yönä ei särkenyt enää kuin toista lonkkaa, eli jonkinlaista tottumista matkan raskauteen oli ilmeisesti päässyt tapahtumaan. Aamulla ei tosin huvittanut herätä, ja vaelluskengätkin tuntuivat lähinnä vastenmieliseltä ajatukselta. Edellisenä päivänä alkanut sade teki myös motivaatiokuopasta vähän syvemmän. Pakko oli kuitenkin lähteä, sillä en olisi osannut elää metsässä sen jälkeen kun ruoka olisi loppunut.

Epäilyttävää jauhetta. "Suolaa".

Klassinen passiivis-aggressiivinen lappu seinällä.

Loppusuoran aikana vastaan tuli pariskunta, joka totesi "kylläpä te näytätte hyvinvoivilta". Rehellisesti ei voinut tietää oliko kyseessä kehu vai rehellistä vittuilua. Kertoivat kuitenkin pari kertaa kiertäneensä kierroksen ja todenneen sen riittäneen. Nykyisellään viettivät yönsä mukavammassa hotellissa ja tekivät sieltä päiväretkiä. Fiksua porukkaa. Olisinpa itsekin.

Maisemat olivat kyllä huikeat, kuvat eivät oikein tee oikeutta.

Oli myöskin erittäin fiksu idea jättää viimeiset 15 kilometriä omalle päivälleen. Viimeiseen etappiin mahtui nimittäin sen verran paljon korkeuseroja ja kiipeilyä, että sitä varten oli hyvä levätä. Sade viilensi mukavasti, mutta osui siinä mielessä epämukavaan aikaan, että kivet ja juurakot olivat kosteina vähän liukkaampia kuin mitä olisi voinut toivoa. Ja maisemat vähän kärsivät. Myöskin "huipulla tuulee"-sanonta tuntui pitävän paikkaansa tuntureiden päällä.

Maisemat olivat huikeat siihen saakka kunnes pilvet rullasivat paikalle.

Lopulta kuitenkin vaellettava loppui. Uskomatonta sinänsä. Viimeiset metrit kontatessa en ollut enää yhtään pahoillani reissun päättymisestä. Sitä paitsi maalissa sain parasta syömääni Kotipitsaa. Tai ainakin parhaan makuista, koska kyseisessä mielentilassa olisin syönyt varmasti mitä vain, mikä ei ollut trangialla kypsennettyä. New York-monsteri Ranch- ja Chipotle-dipeillä oli kuitenkin oiva valinta.

Harvoin olen ollut näin tyytyväinen nähdessäni lumettoman laskettelukeskuksen.

Vielä ennen paluubussiin nousemista ehdin käväistä ABC:lla juomassa munkkikahvit, jotka myös menivät varmaan top-5 listalle elämäni munkkikahveista. Kaiken kaikkiaan ihan hauska reissu, jos tykkää vihreästä, kaatuneista puista ja itsensä kiusaamisesta. Ja kyllä se metsä jotain minullekin opetti itsestäni: sen, että en tykkää metsästä yli 24 tunnin jaksoissa.

Päätösportti

Tekstiä löytyy myös Pienestä Karhunkierroksesta viime syksyltä (tai enemmänkin kuvia, juttua on niukalti).