Liikuntana frispsbeegolf (ja oikeastaan oikeakin golf) on aika kevyttä: pääasiassa kävelyä, toisinaan kevyttä hölkkää jos kiire iskee, ja uimista jos heitteleminen ei satu olemaan se vahvin osa-alue vesiesteen vierellä. Kyseessä onkin raskaan repimisen sijasta ennen kaikkea tekniikkalaji, mikä on hyvä muistaa siinä vaiheessa, kun heittelee kiekon lisäksi olkapäätä hervottomasti ympäriinsä. Sitten kun tekniikka on hiottu kohdilleen ja kiekko liihottelee suunnilleen sinne minne haluaa kevyellä heitolla, voi alkaa miettimään miten sitä lättyä saisi nakattua kauemmaksi särkemättä itseään.
Alkuun pääseminen vrisbeegolfissa ei vaadi loppujen lopuksi isoa sijoitusta: Prismasta saa alle kympillä ostettua lentokelvottoman draiverin, kaikesta kolhiintuvan lähestymiskiekon ja kieroon kääntyvän putterin. Kolme kertaa isommalla rahasummalla saa ostettua jo oikeat kiekot, joilla pelaamisesta voi etäisesti jopa nauttiakin. Halvalla kuitenkin pääsee alkuun, ja jos harrastukseen intoutuu enemmänkin syventymään, niin eivät ne uudetkaan ympyrät kauhean kalliita ole. Lisäksi aina voi lohduttautua ajatuksella, että "on se ainakin halvempaa kuin aikuisten golf".
Kun pyörylät ovat hallussa, on aika suunnata väylälle. Frisbiirgolfatoja löytyy nykyään jo lähes joka pitäjästä, sillä niitä on suhteellisen edullista pystyttää. Radoissa tärkeää on kuitenkin se, että ne on rakennettu mahdollisimman keskelle metsää. Näin varmistetaan se, että uudet kiekot saavat varmasti heti arvoistansa kohtelua männyn kaarnaan kopistellessa. Samalla voi myös yrittää löytää vastausta ikiaikaiseen kysymykseen, miten monta kertaa pitää nakata kiekko puuhun että puu kaatuu. Ja kuuluuko siitä ääni, koska se on filosofien mielestä ilmeisesti tärkeää.
Sitten kun puita/lyhtypylväitä/ohikulkevia lenkkeilijöitä on kolhittu tarpeeksi, voi yrittää osua hrizbeellä yllä olevassa kuvassa esiintyvään vekottimeen. Se sijaitsee jonkin mittaisen etäisyyden päässä lähtöpisteestä, jossa etäisyys saattaa vaihdella villisti muutamasta kymmenestä metristä muutamaan sataan metriin. Ihan jokapäiväistä ei ole yhdellä heitolla koriin osuminen, joten lähestyminen saattaa vaatia useamman heiton. Tällöin ei kannata panikoida, riittää vain kun laskee yhteen heitot ja muistaa heittää aina seuraavan siitä mihin edellinen heitto tipahti.
Prisppeetä heitellessä on tärkeää muistaa ottaa mukaan iso satsi kaljaa. Näitä hylsyjä voi sitten levitellä pitkin kenttää, kyllä joku mummo ne sieltä pois kerää. Kaljojen lisäksi voi myös laskea sitten niitä heittoja. Jokaisella reiällä on par, ihannetulos, ja jos siitä heittää yli, on nolo. Lopussa sitten ynnäillään paljonko meni yli (koska ali ei koskaan päästä), ja mietitään, kehtaako omaa naamaa enää näyttää samalla väylällä toista kertaa. Spoiler alert: ensimmäisellä kerralla menee varmasti huonosti.
Rice Krispiesgolf on kuitenkin pitemmän päälle hyvin yksinkertainen laji. Se on totta, koska taidan jo kolmatta kertaa sanoa niin tässä tekstissä. Kunhan muistaa olla riehaantumatta heittojen kanssa, niin hyvin se menee ja suurin riski loukkaantumiseen on polven telominen kyykistyessä noukkimaan kiekkoja maasta. Itse olen loukannut useammin jalkani kuin käteni pelatessa. Mutta vielä useammin itsetuntoni on kärsinyt kolauksen, kun olen heittänyt kolmen metrin päästä korista putterin ohi neljä metrin verran. Hauska laji.
