Matkapäiväkirjan edellisen osan voi lukea täältä. 3. joulukuuta, 2017
Jotain Vitusta, krapulasta ja vanhaksi tulemisesta, jonka voi havaita krapuloiden magnitudin kasvusta. Yllättäen litran tuoppi ei ollutkaan välttämättä niin hyvä idea kuin miltä se aluksi tuntui, varsinkin kun litran tuopin sisältö oli noin tuplasti vahvempaa kuin normaalissa, puolet pienemmässä tuopissa. Aamupalabuffettia kuitenkin pääsi kokeilemaan ensimmäistä kertaa, ja se oli varsin hyvä, joskin kaikki oli vähän loppu, appelsiinimehua sai vain lasillisen ja päätä särki.
Onneksi aamupalaleivästä sai tehtyä hassun naaman, joka piristi vähän.
Reissuun ei kuitenkaan oltu lähdetty makaamaan sängyssä ja voivottelemaan huonoa oloa, vaan katsomaan nähtävyyksiä. Esimerkiksi sitä tv-tornia, josta olin jo edellisenä päivänä ottanut pari epäonnistunutta kuvaa. Torni oli tosin hyvin suosittu, ja lippuluukulle joutui jonottamaan tovin. Koinkin pieniä kauhukrapulan tunteita, kun päätä särki niin julmetusti, sisällä oli tukalaa jonottaa, ja pisteeksi iin päälle muutaman metrin päässä sijaitsi huutava vauva. Ei jäänyt kauas, että muutaman metrin päässä vauvasta olisi ollut huutava mies. Lipun ostamisen jälkeen joutui odottamaan vielä pari tuntia, sillä jonon tasoittamiseksi jokaisella oli oma aikansa milloin heidät otettiin torniin ylös.
Löl noloo, Windows 7 ja päivittämättä ja Internet Explorer.
Odotellessa ehti nähdä kaikenlaista ulkopuolella. Muun muassa ostoskeskuksen, miehen, jolla oli jonkinlainen päällepuettava grillisysteemi (varmaan mukavan lämmin talvella), ja monta matkamuistomyymällä, joissa ei myyty kylpypyyhkeitä tymälle turistille, joka ei sellaista älynnyt ottaa mukaan kotoaan. Berliini ei toki suoranaisesti ole rantakohde, joten sinällään ymmärrän pyyhkeiden puutteen. Tilannetta vain haittasi potemani vihakrapula, jossa kaikki vituttaa. Edes piristäviä aamiaisleipiä ei ollut näkyvillä. Alexanderplatzilla oli kyllä polttelevan paljon poliiseja, osittain varmaan johtuen edellisenä päivänä Potsdamin joulutorilta löytyneestä pommista.
Maailmankello, jota en aivan ymmärtänyt.
"i AM OK", muistutti tarra heikoimpina hetkinäni. Tarrallakin oli varmaan vahvempi henkinen tilanne tässä hetkessä kuin tarran kuvaajalla.
Lopulta torniin pääsi, joskin sitä ennen piti läpäistä turvatarkastus, joka oli jo perusteellisempi kuin lentokentällä. Kumihanska jäi vain tälläkin kertaa nautiskelematta. Hissi tykitti kovalla kyydillä ylös, vähän reilut 20km/h, onneksi suljetussa tilassa. Näkymät olivat huipulla varsin hyvät, joskin likainen lasi ja pilvinen sää vähän laskivat mahdollisuutta nauttia maisemista "ihan kympillä". Vähän haittasi myös jatkuva jännittäminen siitä, että kaatuuko torni vai pettävätkö vain omat ölpän pehmittämät jalat alat. Torni on vielä pystyssä, joten jalat taisivat vain olla rakettispagettia. Tornissa tuli myös juotua ehkä korkeimmassa rakennuksessa sisällä nauttimani olut, joten yhdenlaista omien rajojen etsimistä tuli myös harjoitettua.
Seuraavaksi seuraa jokaisen suosikkiosio: "tarvitseeko näitä suttuisia panoraamakuvia oikeasti näin paljoa".
Voin kertoa salaisuuden: oikeasti otin pitkälle toistasataa näitä kuvia, eikä niissä oikeastaan ole juuri mitään eroa toisiinsa.
Siksi koitin latoa niihin vähän enemmän efektejä ja filttereitä ja ties mitä, jotta ne näyttäisivivät edes vähän kiinnostavilta.
Mutta ei kai se efektimäärä tylsää panoraamakuvaa miksikään muuksi lopulta muuta. Onneksi en laittanut kaikkia tähän.
Yksi päivän, ja oikeastaan koko matkan, kohokohdista oli lounas KFC:ssä. Harvoin on ihminen niin nopeasti tuplannut kolesterolia, itseinhoa ja närästystä itsessään kuin kyseisessä paikassa. Olen kuitenkin vannonut, että vielä jokin päivä nautin KFC:n valkosipulimajoneesia jota sain Puolassa. Tanskassa ja Maltalla sitä ei ollut ja Saksassa haluttua majoneesia ei edes kysytty annoksen mukana. Ironista sinänsä, että pari päivää aiemmin Puolassa kävin lähimpänä majoa, mutta en lopulta syönyt sitä. Ehkä on kuitenkin hyvä jättää jotain odotettavaa myös seuraavaa reissua varten. Muuten matkustaminen menettää merkityksensä hyvin äkkiä.
Ilmeisesti ateriaan olisi kuulunut coleslaw, mutta se oli loppu. Korvauksena sain perunamuusia ruskealla kastikkeella. Älä kysy, en tiedä.
Loppupäivästä oli vielä kaksi isoa nähtävyyttä, Brandenburgin Bortti ja Charlien Checkpointti. Molemmat ikonisia asioita. Molemmilla oli myös ihmisiä. Brandenburgille saavuttaessa kokeilin loikata portin läpi Länsi-Berliinin puolelle, ja onnistuin siinä aika helposti. Itse asiassa ei tarvinnut kuin kävellä siitä lävitse. Paikalla oli myös jokin joululaulukonsertti, joka sai aika äkkiä vaihtamaan paikkaa. Checkpoint Charlie oli puolestaan aika tylsä, käytännössä yksi pikkuruinen koppi, pari maksettua larppaajaa univormut päällä ja kyltti. Veikkaan, että paikka on ollut kiinnostavampi näky 30 vuotta sitten.
Kuvien ottaminen yöllä on vaikeaa, mutta kai tämän tunnistaa. Suunnilleen samalta se näyttää kuin jokainen kuva Brandenburgista ennen tätä kuvaa.
Tämä on sellainen urbaania kaupunkielämää kuvaava taidekuva, jossa auton takavalosta jää tuollainen jännä pitkä viiva.
Koen tämän KFC:n kyltin sijoittamisen hieman ironiseksi.
Täsä on tisi.
Historiallisesti merkittävien nähtävyyksien näkeminen tekee kuitenkin yleensä janoiseksi. Yhdessä baarissa sai olutta. Todennäköisesti kielimuurin vuoksi tarjosin vahingossa vieressä "jännittäviä" jalkapallofanivideoita näyttäneelle miehelle kaljat. Tiedän nyt ainakin sen, että Dynamo Dresdenillä on hieman kajahtaneita kannattajia. Toisaalta, näin vastineeksi erittäin hyvän imitaation Matti Nykäsestä. Toinen paikka, ytimekkäästi nimetty The Pub, syötti hyviä hampurilaisia ja tarjosi vastuutonta hupia ravintolapöytään pultatun oman hanan kanssa. Toimi vähän samlla periaatteella kuin bensa-asema, eli hanasta vetämällä lasku kasvoi, joka (toivottavasti) lopulta maksettiin.
Haluan uskoa. Oli muuten sinällään myös sivistävä tarra, opin että päälle tussattu sana fresse tarkoittaa rumaa naamaa.
Jotain muurista varmaan.
Eat or die on ihan hyvä slogan ravintolalle.
Näin komea maskotti oli The Pubilla.
Uskomatonta mutta totta. Laittomaksikin veikkaisin.
Sehän on kuin itse tehty. Tärkeintä oluessa on hyvä vaahto.
Paluumatkalla tuli otettua noin viiden metrin välein kuvia, ainakin muistikortti sisältää The Pubin ja majoituksen väliseltä matkalta kymmeniä tärähtäneitä kuvia. Suurimmasta osasta jäi vähän hämäräksi syy, miksi ne on otettu, ja ne, joiden tarkoituksen tiesi, olivat käyttökelvottomia.
Majoituksen alakerrassa olevassa baarissa on aina yksi hyvä/huono puoli: sinne on varsin luonnollista mennä "vielä yhdelle" ennen kun menee nukkumaan. Ja kun edellisenä iltana Super Mario Bros oli mennyt niin hyvin kuin oli mennyt, oli aihetta haastaa vähän itsejään uudestaan pelin parissa. Eihän sitä oikeasti voinut niiiin huono olla. Eikä ollutkaan, tovin kitkuttamisen jälkeen meni läpi nimittäin myös maailma numero kaksi.
Kuvallista todistetta.
Poistuessa sattui vain pistämään silmään tällainen komea seinämaalaus...
...ja kulman takaa löytyikin tällainen The Hoffille pyhitetty alttari. Jännittävää.
4. joulukuuta, 2017
Elokuvat ovat jänniä. Isot asiat ovat jänniä. Isot elokuvat ovat ihan jumpetin jänniä. IMAX on pitkä ja vaikeasti selitettävä juttu (eli en ymmärrä sitä), jossa on iso kangas, supertarkka kuva ja uskomaton äänenlaatu. Kyllähän sellaista piti kokeilla, kotona ei kuitenkaan ole sellaiseen mahdollisuutta. Harmi vain, että kovin kokemani jäätävä tihku-/rae-/lumikuuro sattui yllättämään matkalla teatteriin. Kyseessä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun katsoin avaruusdokkaria housut märkänä. Suosittelen kuitenkin IMAX-kokemusta, varsin hyvä. Ja leffakin oli kiinnostava, hienot avaruusmaisemat sopivat erityisen hyvin vähän korkealaatuisempaan teatteriin, vaikka saksalaisten ärsyttävä tapa dubata kaikki vähän kaivelikin.
Tyypillinen ottamani kuva: puolet mustaa, puolet valkoista, mistään ei saa mitään selvää. Tämä on kuitenkin olevinaan elokuvateatteri.
Vielä oli kuitenkin se Berliinin juttu näkemättä. Se muuri. Turisteille, eli minulle, kai tutuin pätkä tästä on East Side Gallery, jossa vanhoihin ja harmaisiin betonimöhköihin (tunnetaan myös Berliinin muurina) oli maalattu varsin hienoja maalauksia. Ja koska sivistysosuus reissusta oli jäänyt vähän vähäiseksi, läheisessä muurimuseossa pistäytyminen oli aiheellista. Museossa muun muassa opin, että edellisenä päivänä suorittamani loikkaus Brandenburgin läpi ei ollutkaan kovin suuren luokan saavutus, sillä muuri purettiin itse asiassa jo vuonna 1989.
Hans-Dietrich Genscher oli myös kova jätkä, painoi menemään pitkin maailmaa ja yhdisteli Saksoja defibrillaattori käsimatkatavaroissa.
Tää o joku hieno juttu.
Höhö, fuck wars.
Kuvassa Leonid Brezhnev ja Erich Honecker, jos olet ikinä asiaa pohtinut. Minä olen. Usein. Öisin.
Spykedeleelistä.
Uskomatonta mutta totta, myös viimeinen ilta päättyi olutjahtiin. Ensimmäinen paikka oli vähän jännittävä, ehkä paikallinen räkälä. Tai ainakin siltä se tuntui. Mikä tahansa baari, jossa joutuu jännittämään tupakan hajun tarttumista vaatteisiin, on silmissäni (ja nenässäni) räkälä. Paremman tuoksuisia olutnautintoja sai Brewdogin juottolasta. Makukin oli myös enemmän kohdallaan, joskin ei-saksalaisen kaljan kittaaminen Saksassa on aina erittäin huono ja jyrkästi tuomittava asia. Tottakai tässä paikassa tuli törmättyä myös suomalaisiin, joihin tuli tutustuttua kulttuurimme ominaisimmalla tavalla: sanaakaan vaihtamatta, vihaisesti niskaan tuijottamalla.
Tarrat eivät ole vain hienoja, niistä saa myös hyviä elämänohjeita.
Tekisi mieli huutaa "Suomi mainittu", mutta nyt on kuitenkin kyse Turusta, eli ehkä ei kuitenkaan.
Koska seuraavana päivänä oli paluu kotiin, ei kannattanut koko iltaa humputella. Siksi hyvissä ajoin pitikin suunnata koisaamaan. Tai kellaribaariin yhdelle. Kellaribaarista sai muuten Franziskaneria kolmella eurolla tuoppi, ja tämä toimikin hyvänä polttoaineena Super Marion vääntämiseen viimeisen kerran. Valitettavasti kyseisen ölpän kiskominen reissulla ajoittui aina hyvin loppuiltaan ja laskuhumalaan, joten viimeisenä päivänä (ja yhä edelleen) liitän tämän litkun aika vahvasti loppuillan laskuhumalaan. Traumat. Mariosta sentään meni kolmas maailma läpi, eli "maailma lisää per ilta"-tahti piti loppuun saakka. Tiukille tosin meni, onnistuminen tuli aika tarkalleen viimeisellä yrityksellä ennen kuin baari olisi pitänyt tyhjentää asiakkaista. Eli käytännöstä kahdesta NESsiä hakkaavasta tyypistä.
Tämä tarra palasi kummittelemaan. En ole muuten toisessa matkapäiväkirjan osassa muistanut mainita paljoa ruokailusta, vaikka se on huipputärkeää. Tämä johtuu siitä, että en muista syöneeni mitään. Paitsi ranskalaiset kebabilla (joka oli grillin listalla annos numero kaksi), jonka tilaus meni jotakuinkin näin:
- I'll have number two - Are you sure you want two? - Yes two - You want two number twos? - I want two - Are you sure? - I want two - You want two meals? - I want one - You want number one? -- Fiksuimmat hoksaavat kupletin juonen tässä vaiheessa --
Sain onneksi mitä halusin.
Hauska juttu: hostellin hissi oli rikki ensimmäisenä päivänä, ja siitä korvauksena sai mitäs muutakaan kuin Franziskaneria alakerran baarista. Ensimmäisen päivän jälkeen hissi oli korjattu, ja pois lähtiessä se oli jo uudelleen särki. Hyvin taktinen ajoitus, etten sanoisi.
5. joulukuuta, 2017
Viimeisenä päivänä oli lähtö puolenpäivän aikaan takaisin kotoiseen Suomeen, mutta sitä ennen ehti käydä tekniikkamuseossa. Tai olisi ehtinyt, jos se ei olisi sattunut olemaan kiinni. Pettymys oli vahvasti tunteista päällimäisenä, vihan ja epätoivon ohella. Tähän oli kuitenkin ladattu niin paljon odotuksia, niin paljon odotuksia. Toisaalta, kun ei mitään tekemistä enää ollut, pystyi suuntaamaan ainakin lentokentälle hyvissä ajoin. Ja kentältä pystyikin sitten ostamaan kaikenlaista tärkeää, kuten pullon piparminttulikööriä, magneetin ja postikortin.
Näin lähelle pääsi tekniikkaa. On muuten viimeinen kuva jonka otin, en jaksanut enää paluumatkalla räpsiä, joten kannattaa nauttia tästä senkin edestä.
Helsinki-Vantaalla oli kolmen tunnin vaihto. Tai näin luulin, todellisuudessa vaihto kesti neljä tuntia, sillä olin hankkinut myöhäisemmän paluulennon kuin matkakaverini. Onneksi kentältä sai rustiikkista artesaanipitsaa, jonka syömiseen ei annettu kunnon välineitä. Varmaan lentokenttien ravintoloissa ei kauheasti teräviä veitsiä jaeta. Vähän haastava kokemus oli myös maultaan. Paluureissulla pääsi sentään täydentämään menomatkalla puuttelliseksi jäänyttä HeVa-kokemusta Oak Barrelilla, jossa myöhässä olleen lennon odottelu kuluikin siedettävän rattoisasti.
Oulun joukkoliikenteestä voi olla montaa mieltä, mutta aiheesta on vain yksi oikea mielipide: se on parantamisen tarpeessa. Olin kuitenkin kerran elämässäni onnekas, sillä koneen myöhästymisestä huolimatta ehdin viime hetkellä bussiin. Seuraavaa olisi nimittäin joutunut tunnin ajan odottamaan. Valitettavasti linja-autosta olivat varmaan renkaat jääneet täyttämättä, sen verran kovaa jytyytystä oli Oulunsalon liikenneympyröillä tarjota. Kotiovella pääsi vielä vetämään reissun viimeiset kuumotukset kun ovi ei tahtonut aueta. Viitisen kertaa sai avainta pyöräyttää lukossa ennen kuin ovi suostui avautumaan. Paluu oli sinällään hyvin ajoitettu, sillä noin puoli tuntia kotia pääsemisen jälkeen iski mahasekoitustauti oikein urakalla. Onneksi ehdin siihen bussiin.
Loppuyhteenveto: Hauska reissu, mutta Berliini ei ihan säväyttänyt jostain tuntemattomasta syystä. Saksa on paska maa. Menisin uudestaan, mutta ehkä kävisin eri paikassa ensi kerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti