Joulukalenterin 23. luukku

On tullut aika korkata joulukalenterista luukku numero 23. Ja sen takaa paljastuu:



Uskomaton MC Hammer Can't Touch This ja Samantha Fox Touch Me mash-up. Tai kummastakaan ei tietenkään alkuperäistä versiota, vaan jotain hämäriä YouTubesta ripattuja karaokeversioita. Tehty rakkauden kesänä 2017, mutta vähän unohtunut sen jälkeen kaikenlaisten kiireiden ja muiden häslinkien vuoksi. Vähän virittelin paremmaksi tässä nyt, mutta höyryinen lähtöidea edelleen käy kyllä varmasti ilmi.

Väitänkin, että kukaan ei ole oikeasti elänyt ennen kuin on Lumijoella olevassa mökissä vääntänyt krapulassa pelkät bokserit jalassa jotain todella hämärää mash-uppia rikkinäisillä nappikuulokkeilla. Sen verran voin tosin joustaa tässä määritelmässä, että ei ole pakko olla Lumijoella.

Ensi vuonna avataan sitten jokin toinen joulukalenterin luukku.

Darth Vader - nolo pelle

Aika hypätä Star Wars-hypejunaan. Vaikka uusimmasta leffastahan on jo melkein kymmenen päivää, nykyisen markkinatalouden lakien perusteella olen siis myöhässä jo ainakin viikon. Ei sisällä spoilereita uudesta elokuvasta, vanhasta ehkä.

Darth Vader on ainakin joidenkin ihmisten mielestä loistava pahis. Pelottava, armoton ja muutenkin kova jätkä. Tällaiseen mielikuvaan olen ainakin päätynyt muutamien tuttujen kanssa aiheesta jutellessani. Valitettavasti tämä mielikuva on vain erittäin väärä, sillä Vader on lähinnä huvittava pellehermanni.

Uusittu Darth Vaderin teema. John Williams, ota oppia.

Ensimäisenä ukkelista pistää silmään ulkoasu. Niin kuin oikeastaan kaikesta, ihmisethän ovat aika visuaalisia olentoja. Vader on silmämääräisesti tarkasteltuna kokomustaan pukeutunut viittaemo. Jos mustiin vaatteisiin pukeutuminen saa jonkun vaikuttamaan pahalta, niin ei kannata vilkaista ulos ikkunasta. Näin talviaikaan nimittäin n. 98% suomalaisista suosii samanlaista väritystä vaatetuksessa. Ja ne viitat, ne ovat nyt muuten vain naurettava asuste.

Sitten se naamari. Uuu, huikean pelottavaa kun naama ei näy. Samanlaista salaperäistä mystiikkaa kai soveltaa Daft Punk, ja tekeekö se heistä hyviä pahiksia? Ei tee. Lähinnä sympaattisia pikkuveikkoja syntikoiden kanssa. Vähän sama Vaderin kanssa, sans syntikka. Kerran kun on ko. tyypin nähnyt ilman naamaria, niin melkein sanoisin kyllä pelottavammaksi ilman sitä vekotinta.

Darth Vaderin oppipoika, Mr. Pigeonboy.

Darth Vader myös pöhisee äänekkäästi, samalla tavalla ärsyttävästi kuin vaikkapa imuri tai naapuri paperinohuiden seinien läpi. Tällainen astmaattinen hönkiminen ei vain ole oikeastaan niin kuumottavaa kuin mitä joku varmaan on hahmoa suunnitellessa ajatellut. Samanlaista pihinää saan itsekin aikaiseksi kun käyn lenkillä, eikä se tee minusta sen rankempaa tyyppiä. Korkeintaan vähän nössön ja heikon.

Aika sivistyä.

Mutta onhan se mölli sentään ainakin osittain tietokone, tai jonkin sortin robottinen kapistus. Toki jos sattuu tietämään tietokoneista jotain muutakin kuin vain sen että ne toimivat sähköllä, tietää myös varmasti että tietokoneosuus ei todennäköisesti ole mikään vahvuus. Varmaan Darthin päässä kiliseekin jotakuinkin tällainen setti 47 minuutin välein, ja sitten pitää masusta painaa jotain resettinappia että voi taas röhkiä ja pihistä kuin hinkuyskäinen ketjupolttaja:

Ja sitten on ne huikeat valomiekka- ja voimakyvyt. Siisti homma, osaat kuristaa ihmisiä metrin päästä. Itse suosin ihan paljaalla kädellä pillistä puristamista, saa paremmat kiksit sillä tavalla. Eikä vaadi mitään ihmeellistä hokkuspokkusta. Ja kyllä kuka tahansa osaa pistää porukkaa kumoon yliläskillä reivitikulla, ei se sinällään mitään taitoa vaadi. Riittävän kovaa kun laittaa tuulimyllyn pyörimään niin mikään ei tule kyllä läpi, ei ainakaan valomiekasta.

Lopulta kuitenkin se oikeasti viimeinen naula tämän viitavaldermarin arkkuun on hänen munattomuutensa. Toki on helppo lahdata viatonta sakkia, mutta sitten kun joku penska tulee koipiin vähän märsäämään "isääää bryyyyy älä lyö" niin sitten heitetään valtakunnan keisaria ja omaa pomoa kaivosta pihalle. GG WP, kaikki roskiin. Jos kerran ollaan pahiksia niin ollaan sitten. 

Jos on yksi asia, mistä olen Darth Vaderille kateellinen, niin se on hänen hauiksensa. Ei ole helppo homma nostaa ihmistä yhdellä kädellä kraivelista ilmaan. Ainiin, mutta siihenkin varmaan pitää käyttää jotain voimataikatemppuja tai robottikättä. Ei mitään sittenkään.

Yrittäisit edes.

Oikeasti ainoa kadehdittava juttu tässä möllissä on se, että ainakin jossain elämänsä vaiheessa hän on päässyt kurmottamaan penskoja valomiekalla.

TL;DR Darth Vader on yhtä laadukas pahis kuin Muumien mörkö. 

Kirjoittaja on vitun kova jätkä, eikä pelkää mitään muuta kuin C&D:tä Disneyn lakimiehiltä.

Kuukauden soittolista: Joulukuu 2017

Nyt kun on matkapäiväkirja kirjoitettu (ja oikoluettu, niin paljon oikoluettu), voi tyytyväisenä kirjoittaa vapaasti taas mistä tahansa aiheesta ilman blogin asettamia tiukkoja formaatteja.

Ainiin. Kuukauden soittolista.

Törmäsin tässä yksi päivä biisiin, jonka olisin voinut pistää listalle, mutta koska pyrin välttämään joululauluja viimeiseen asti, jätin sen lisäämättä. Sen sijaan voin laittaa kappaleen tähän videon kera, sillä kuva kuitenkin täydentää musiikkinautintoa aika hyvin. Vuoden 2017 joululaulu, olkaa hyvä(t):

Pistin tässä merkille myös yhden jutun eräänä päivänä. Otetaan jokaisesta pohjoismaasta jotakuinkin menestyvin naisartisti tällä hetkellä:

Tanskalainen MØ

Norjalainen Astrid S

Ruotsalainen Zara Larsson

Suomalainen Alma 

Musiikillisesti en osaa sanoa heistä mitään, sillä en kuuntele näiden tyyppien musiikkia. Tai voin sen verran sanoa, että se on huonoa enkä siksi sitä kuuntele. Mutta pointti oli lähinnä se, että jos naaman perusteella pitäisi nimetä henkilöt, niin muistaisin varmasti vain yhden. Suomalaisessa vaihtoehdossa on ainakin näin puhtaan pinnallisesti enemmän persoonaa kuin kolmessa muussa yhteensä.

Mutta entä Islanti?

Islannista tulee Björk, ehkä se on riittävä analyysi aiheesta.



Steve iVander - Rainbow-Ananas
Onko tämä nyt sitten jonkin sortin humpparäppiä, en tiedä. Mielenkiintoista kuunneltavaa, koko levy oikeastaan. Täynnä hauskoja lyyrisiä oivalluksia, kuten "Vaikka olisin monimutkanen yhtälö, niin jos kerroin on nolla, niin nolla on sen tulos"

Tommishock - Luoja auta
Sämplää Joose Keskitaloa. Kuuntelin puolivahingossa Berliinistä palatessa ja tykästyin heti. Tämä versio on varsin hyvä räpäytys, mutta alkuperäinen on vielä toimivampaa kuunneltavaa raskasta ja epätoivoista joulushoppailua tehdessä.

DJ Ibusal & DJ Kridlokk - Illmane
Jos biisin on tehnyt kaksi DJ:tä, niin kuka siinä silloin räppää?

View feat. SINI YASEMIN - Bad Habits
Epäilyttävän hyvän kuuloista englanniksi väännettyä räppiä (nyt tuntuu kyllä olevan joku räbräb-kuukausi). Tai ainakin taustat menisivät kovemmastakin hitistä läpi.

Pegboard Nerds feat. Tia Simone - Just Dance
Siinä ei kai ole mitään uutta, että Pegboard Nerds tekee hyvää pauketta. Halusin vain nostaa vähän enemmän esille.

Dada Life - We Want Your Soul
Ensimmäinen biisi Dada Lifeltä tälle vuotta. Ja varmaan viimeinenkin. Vaikka hommat vissiin ovat ollut tovin aikaa telakalla, niin hyvä oli tämä satunnaisjulkaisukin.

Beardyman - She was all around me
Vielä viimeiset jutut tästä artistista. Kävin tosiaan katsomassa livenä, ja kerroin vähän kaksiosaisesta keikasta. Tämä uusi livelevy kuvastaa juurikin sitä jälkimmäistä, ei niin kiintoisaa osuutta setistä. Mutta kuten kuuntelemalla käy ilmi, niin kovaa improvisointia silti.

B-complex - Archeology
Drum'n'bassia ja jokin hassun kuuloinen näppäilysoitin. Onko se kitara? En tiedä, en tiedä musiikista muutenkaan paljoa. Soittimesta lähtee vaan sellainen pojoing-ääni, niinkuin näppäilysoittimista yleensä.

Axwell /\ Ingrosso - Dreamer
Jos biisin on tehnyt kaksi DJ:tä, niin kuka siinä silloin laulaa? Itse asiassa aiemmin tähän oli merkattu laulajaksi Trevor Guthrie, mutta nyt se on poistettu. Outo juttu.

Samae Koskinen - Hyvä päivä
Aina ei ole hyvä päivä. Silloin joutuu vähän huijaamaan itseään kuuntelemalla jotain hyvää musiikkia. Tai ripustamalla seinälle inspiroivia tekstejä.

Tämä keittiöni seinällä oleva taulu piristää elämääni niin, että mitä kauempana siitä olen, sitä onnellisempi olen.

Flippipuisto feat. Dxxxa D - Kaupunki Kelluu
LPRHC Festin sivuilta löytyi paljon parempi kuvaus kuin mihin itse pystyisin: Bändi, joka on jotain suomenkielistä skeittipunkilla höystettyä dadaa suoraan sekoilun ytimestä. Ja sitten siihen päälle Dxxxa D.

Kiveskives - Volvo
Kiveskives on taas näitä artistinimiä, joilta ei tiedä mitä odottaa, ja silti se mitä saa, on hyvin kaukana siitä mitä odotti. Tai ei odottanut, miten vain. Mielenkiintoista instrumentaalitiluttelua.

Steve Winwood - Higher Love
Kävi aika hassu yhteensattuma tämän biisin kanssa. Yksi lauantai katselin It's Always Sunny in Philadelphiaa, ja siinä soi yhdessä jaksossa tämä biisi. Myöhemmin samana päivänä yöpitsaa Fratellista hakiessa sama biisi soi myös siellä. Aika uskomatonta. Foliota hattuun.

Neon 2 - Itseni kaltainen
Vieläkö on noloa myöntää pitävänsä Neon 2:sta. Tämähän on kuin suomalainen Depeche Mode. /s

Matka maailman ympäri - Ei mikään palaa ennalleen
Minua häiritsee kertosäe, josta tulee liikaa mieleen Apulannan Maanantai. Ehkä se johtuu jotenkin rytmistä tai siitä, kuinka rumpuja on paukutettu. Kuten todettua, en osaa musiikkia. Ihan hyvä biisi kyllä muuten.

Kygo, Justin Jesso & Bergen Philharmonic Orchestra - Stargazing (Orchestral Version)
Kaikki on kai parempaa orkesteriversioina. Ei ainakaan tule mieleen montaa tämän kaltaista uudelleenversiointia, josta ei olisi pitänyt. Biisi muuttuu heti pari kertaluokkaa eeppisemmäksi, ja varsinkin konemusiikin kanssa elävämmäksi. Vaikka konemusiikin kanssa kai mikä tahansa versiointi on "elävämpää".

Matkapäiväkirja: Berliini 2/2

Matkapäiväkirjan edellisen osan voi lukea täältä.

3. joulukuuta, 2017
Jotain Vitusta, krapulasta ja vanhaksi tulemisesta, jonka voi havaita krapuloiden magnitudin kasvusta. Yllättäen litran tuoppi ei ollutkaan välttämättä niin hyvä idea kuin miltä se aluksi tuntui, varsinkin kun litran tuopin sisältö oli noin tuplasti vahvempaa kuin normaalissa, puolet pienemmässä tuopissa. Aamupalabuffettia kuitenkin pääsi kokeilemaan ensimmäistä kertaa, ja se oli varsin hyvä, joskin kaikki oli vähän loppu, appelsiinimehua sai vain lasillisen ja päätä särki.

Onneksi aamupalaleivästä sai tehtyä hassun naaman, joka piristi vähän.

Reissuun ei kuitenkaan oltu lähdetty makaamaan sängyssä ja voivottelemaan huonoa oloa, vaan katsomaan nähtävyyksiä. Esimerkiksi sitä tv-tornia, josta olin jo edellisenä päivänä ottanut pari epäonnistunutta kuvaa. Torni oli tosin hyvin suosittu, ja lippuluukulle joutui jonottamaan tovin. Koinkin pieniä kauhukrapulan tunteita, kun päätä särki niin julmetusti, sisällä oli tukalaa jonottaa, ja pisteeksi iin päälle muutaman metrin päässä sijaitsi huutava vauva. Ei jäänyt kauas, että muutaman metrin päässä vauvasta olisi ollut huutava mies. Lipun ostamisen jälkeen joutui odottamaan vielä pari tuntia, sillä jonon tasoittamiseksi jokaisella oli oma aikansa milloin heidät otettiin torniin ylös.

Löl noloo, Windows 7 ja päivittämättä ja Internet Explorer.

Odotellessa ehti nähdä kaikenlaista ulkopuolella. Muun muassa ostoskeskuksen, miehen, jolla oli jonkinlainen päällepuettava grillisysteemi (varmaan mukavan lämmin talvella), ja monta matkamuistomyymällä, joissa ei myyty kylpypyyhkeitä tymälle turistille, joka ei sellaista älynnyt ottaa mukaan kotoaan. Berliini ei toki suoranaisesti ole rantakohde, joten sinällään ymmärrän pyyhkeiden puutteen. Tilannetta vain haittasi potemani vihakrapula, jossa kaikki vituttaa. Edes piristäviä aamiaisleipiä ei ollut näkyvillä. Alexanderplatzilla oli kyllä polttelevan paljon poliiseja, osittain varmaan johtuen edellisenä päivänä Potsdamin joulutorilta löytyneestä pommista.

Maailmankello, jota en aivan ymmärtänyt.

"i AM OK", muistutti tarra heikoimpina hetkinäni. Tarrallakin oli varmaan vahvempi henkinen tilanne tässä hetkessä kuin tarran kuvaajalla.

Lopulta torniin pääsi, joskin sitä ennen piti läpäistä turvatarkastus, joka oli jo perusteellisempi kuin lentokentällä. Kumihanska jäi vain tälläkin kertaa nautiskelematta. Hissi tykitti kovalla kyydillä ylös, vähän reilut 20km/h, onneksi suljetussa tilassa. Näkymät olivat huipulla varsin hyvät, joskin likainen lasi ja pilvinen sää vähän laskivat mahdollisuutta nauttia maisemista "ihan kympillä".  Vähän haittasi myös jatkuva jännittäminen siitä, että kaatuuko torni vai pettävätkö vain omat ölpän pehmittämät jalat alat. Torni on vielä pystyssä, joten jalat taisivat vain olla rakettispagettia. Tornissa tuli myös juotua ehkä korkeimmassa rakennuksessa sisällä nauttimani olut, joten yhdenlaista omien rajojen etsimistä tuli myös harjoitettua.

Seuraavaksi seuraa jokaisen suosikkiosio: "tarvitseeko näitä suttuisia panoraamakuvia oikeasti näin paljoa".

Voin kertoa salaisuuden: oikeasti otin pitkälle toistasataa näitä kuvia, eikä niissä oikeastaan ole juuri mitään eroa toisiinsa.

Siksi koitin latoa niihin vähän enemmän efektejä ja filttereitä ja ties mitä, jotta ne näyttäisivivät edes vähän kiinnostavilta.

Mutta ei kai se efektimäärä tylsää panoraamakuvaa miksikään muuksi lopulta muuta. Onneksi en laittanut kaikkia tähän.

Yksi päivän, ja oikeastaan koko matkan, kohokohdista oli lounas KFC:ssä. Harvoin on ihminen niin nopeasti tuplannut kolesterolia, itseinhoa ja närästystä itsessään kuin kyseisessä paikassa. Olen kuitenkin vannonut, että vielä jokin päivä nautin KFC:n valkosipulimajoneesia jota sain Puolassa. Tanskassa ja Maltalla sitä ei ollut ja Saksassa haluttua majoneesia ei edes kysytty annoksen mukana. Ironista sinänsä, että pari päivää aiemmin Puolassa kävin lähimpänä majoa, mutta en lopulta syönyt sitä. Ehkä on kuitenkin hyvä jättää jotain odotettavaa myös seuraavaa reissua varten. Muuten matkustaminen menettää merkityksensä hyvin äkkiä.

Ilmeisesti ateriaan olisi kuulunut coleslaw, mutta se oli loppu. Korvauksena sain perunamuusia ruskealla kastikkeella. Älä kysy, en tiedä.

Loppupäivästä oli vielä kaksi isoa nähtävyyttä, Brandenburgin Bortti ja Charlien Checkpointti. Molemmat ikonisia asioita. Molemmilla oli myös ihmisiä. Brandenburgille saavuttaessa kokeilin loikata portin läpi Länsi-Berliinin puolelle, ja onnistuin siinä aika helposti. Itse asiassa ei tarvinnut kuin kävellä siitä lävitse. Paikalla oli myös jokin joululaulukonsertti, joka sai aika äkkiä vaihtamaan paikkaa. Checkpoint Charlie oli puolestaan aika tylsä, käytännössä yksi pikkuruinen koppi, pari maksettua larppaajaa univormut päällä ja kyltti. Veikkaan, että paikka on ollut kiinnostavampi näky 30 vuotta sitten.

Kuvien ottaminen yöllä on vaikeaa, mutta kai tämän tunnistaa. Suunnilleen samalta se näyttää kuin jokainen kuva Brandenburgista ennen tätä kuvaa.

Tämä on sellainen urbaania kaupunkielämää kuvaava taidekuva, jossa auton takavalosta jää tuollainen jännä pitkä viiva.

Koen tämän KFC:n kyltin sijoittamisen hieman ironiseksi.

Täsä on tisi.

Historiallisesti merkittävien nähtävyyksien näkeminen tekee kuitenkin yleensä janoiseksi. Yhdessä baarissa sai olutta. Todennäköisesti kielimuurin vuoksi tarjosin vahingossa vieressä "jännittäviä" jalkapallofanivideoita näyttäneelle miehelle kaljat. Tiedän nyt ainakin sen, että Dynamo Dresdenillä on hieman kajahtaneita kannattajia. Toisaalta, näin vastineeksi erittäin hyvän imitaation Matti Nykäsestä. Toinen paikka, ytimekkäästi nimetty The Pub, syötti hyviä hampurilaisia ja tarjosi vastuutonta hupia ravintolapöytään pultatun oman hanan kanssa. Toimi vähän samlla periaatteella kuin bensa-asema, eli hanasta vetämällä lasku kasvoi, joka (toivottavasti) lopulta maksettiin.

Haluan uskoa. Oli muuten sinällään myös sivistävä tarra, opin että päälle tussattu sana fresse tarkoittaa rumaa naamaa.

Jotain muurista varmaan.

Eat or die on ihan hyvä slogan ravintolalle.

Näin komea maskotti oli The Pubilla.

Uskomatonta mutta totta. Laittomaksikin veikkaisin.

Sehän on kuin itse tehty. Tärkeintä oluessa on hyvä vaahto.

Paluumatkalla tuli otettua noin viiden metrin välein kuvia, ainakin muistikortti sisältää The Pubin ja majoituksen väliseltä matkalta kymmeniä tärähtäneitä kuvia. Suurimmasta osasta jäi vähän hämäräksi syy, miksi ne on otettu, ja ne, joiden tarkoituksen tiesi, olivat käyttökelvottomia.

Majoituksen alakerrassa olevassa baarissa on aina yksi hyvä/huono puoli: sinne on varsin luonnollista mennä "vielä yhdelle" ennen kun menee nukkumaan. Ja kun edellisenä iltana Super Mario Bros oli mennyt niin hyvin kuin oli mennyt, oli aihetta haastaa vähän itsejään uudestaan pelin parissa. Eihän sitä oikeasti voinut niiiin huono olla. Eikä ollutkaan, tovin kitkuttamisen jälkeen meni läpi nimittäin myös maailma numero kaksi.

Kuvallista todistetta.

Poistuessa sattui vain pistämään silmään tällainen komea seinämaalaus...

...ja kulman takaa löytyikin tällainen The Hoffille pyhitetty alttari. Jännittävää.

4. joulukuuta, 2017
Elokuvat ovat jänniä. Isot asiat ovat jänniä. Isot elokuvat ovat ihan jumpetin jänniä. IMAX on pitkä ja vaikeasti selitettävä juttu (eli en ymmärrä sitä), jossa on iso kangas, supertarkka kuva ja uskomaton äänenlaatu. Kyllähän sellaista piti kokeilla, kotona ei kuitenkaan ole sellaiseen mahdollisuutta. Harmi vain, että kovin kokemani jäätävä tihku-/rae-/lumikuuro sattui yllättämään matkalla teatteriin. Kyseessä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun katsoin avaruusdokkaria housut märkänä. Suosittelen kuitenkin IMAX-kokemusta, varsin hyvä. Ja leffakin oli kiinnostava, hienot avaruusmaisemat sopivat erityisen hyvin vähän korkealaatuisempaan teatteriin, vaikka saksalaisten ärsyttävä tapa dubata kaikki vähän kaivelikin.

Tyypillinen ottamani kuva: puolet mustaa, puolet valkoista, mistään ei saa mitään selvää. Tämä on kuitenkin olevinaan elokuvateatteri.

Vielä oli kuitenkin se Berliinin juttu näkemättä. Se muuri. Turisteille, eli minulle, kai tutuin pätkä tästä on East Side Gallery, jossa vanhoihin ja harmaisiin betonimöhköihin (tunnetaan myös Berliinin muurina) oli maalattu varsin hienoja maalauksia. Ja koska sivistysosuus reissusta oli jäänyt vähän vähäiseksi, läheisessä muurimuseossa pistäytyminen oli aiheellista. Museossa muun muassa opin, että edellisenä päivänä suorittamani loikkaus Brandenburgin läpi ei ollutkaan kovin suuren luokan saavutus, sillä muuri purettiin itse asiassa jo vuonna 1989.

Hans-Dietrich Genscher oli myös kova jätkä, painoi menemään pitkin maailmaa ja yhdisteli Saksoja defibrillaattori käsimatkatavaroissa.

Tää o joku hieno juttu.

Höhö, fuck wars.

Kuvassa Leonid Brezhnev ja Erich Honecker, jos olet ikinä asiaa pohtinut. Minä olen. Usein. Öisin.

Spykedeleelistä.

Uskomatonta mutta totta, myös viimeinen ilta päättyi olutjahtiin. Ensimmäinen paikka oli vähän jännittävä, ehkä paikallinen räkälä. Tai ainakin siltä se tuntui. Mikä tahansa baari, jossa joutuu jännittämään tupakan hajun tarttumista vaatteisiin, on silmissäni (ja nenässäni) räkälä. Paremman tuoksuisia olutnautintoja sai Brewdogin juottolasta. Makukin oli myös enemmän kohdallaan, joskin ei-saksalaisen kaljan kittaaminen Saksassa on aina erittäin huono ja jyrkästi tuomittava asia. Tottakai tässä paikassa tuli törmättyä myös suomalaisiin, joihin tuli tutustuttua kulttuurimme ominaisimmalla tavalla: sanaakaan vaihtamatta, vihaisesti niskaan tuijottamalla.

Tarrat eivät ole vain hienoja, niistä saa myös hyviä elämänohjeita.

Tekisi mieli huutaa "Suomi mainittu", mutta nyt on kuitenkin kyse Turusta, eli ehkä ei kuitenkaan.

Koska seuraavana päivänä oli paluu kotiin, ei kannattanut koko iltaa humputella. Siksi hyvissä ajoin pitikin suunnata koisaamaan. Tai kellaribaariin yhdelle. Kellaribaarista sai muuten Franziskaneria kolmella eurolla tuoppi, ja tämä toimikin hyvänä polttoaineena Super Marion vääntämiseen viimeisen kerran. Valitettavasti kyseisen ölpän kiskominen reissulla ajoittui aina hyvin loppuiltaan ja laskuhumalaan, joten viimeisenä päivänä (ja yhä edelleen) liitän tämän litkun aika vahvasti loppuillan laskuhumalaan. Traumat. Mariosta sentään meni kolmas maailma läpi, eli "maailma lisää per ilta"-tahti piti loppuun saakka. Tiukille tosin meni, onnistuminen tuli aika tarkalleen viimeisellä yrityksellä ennen kuin baari olisi pitänyt tyhjentää asiakkaista. Eli käytännöstä kahdesta NESsiä hakkaavasta tyypistä.

Tämä tarra palasi kummittelemaan. En ole muuten toisessa matkapäiväkirjan osassa muistanut mainita paljoa ruokailusta, vaikka se on huipputärkeää. Tämä johtuu siitä, että en muista syöneeni mitään. Paitsi ranskalaiset kebabilla (joka oli grillin listalla annos numero kaksi), jonka tilaus meni jotakuinkin näin:

- I'll have number two
- Are you sure you want two?
- Yes two
- You want two number twos?
- I want two
- Are you sure?
- I want two
- You want two meals?
- I want one
- You want number one?
-- Fiksuimmat hoksaavat kupletin juonen tässä vaiheessa --

Sain onneksi mitä halusin.

Hauska juttu: hostellin hissi oli rikki ensimmäisenä päivänä, ja siitä korvauksena sai mitäs muutakaan kuin Franziskaneria alakerran baarista. Ensimmäisen päivän jälkeen hissi oli korjattu, ja pois lähtiessä se oli jo uudelleen särki. Hyvin taktinen ajoitus, etten sanoisi.

5. joulukuuta, 2017
Viimeisenä päivänä oli lähtö puolenpäivän aikaan takaisin kotoiseen Suomeen, mutta sitä ennen ehti käydä tekniikkamuseossa. Tai olisi ehtinyt, jos se ei olisi sattunut olemaan kiinni. Pettymys oli vahvasti tunteista päällimäisenä, vihan ja epätoivon ohella. Tähän oli kuitenkin ladattu niin paljon odotuksia, niin paljon odotuksia. Toisaalta, kun ei mitään tekemistä enää ollut, pystyi suuntaamaan ainakin lentokentälle hyvissä ajoin. Ja kentältä pystyikin sitten ostamaan kaikenlaista tärkeää, kuten pullon piparminttulikööriä, magneetin ja postikortin.

Näin lähelle pääsi tekniikkaa. On muuten viimeinen kuva jonka otin, en jaksanut enää paluumatkalla räpsiä, joten kannattaa nauttia tästä senkin edestä.

Helsinki-Vantaalla oli kolmen tunnin vaihto. Tai näin luulin, todellisuudessa vaihto kesti neljä tuntia, sillä olin hankkinut myöhäisemmän paluulennon kuin matkakaverini. Onneksi kentältä sai rustiikkista artesaanipitsaa, jonka syömiseen ei annettu kunnon välineitä. Varmaan lentokenttien ravintoloissa ei kauheasti teräviä veitsiä jaeta. Vähän haastava kokemus oli myös maultaan. Paluureissulla pääsi sentään täydentämään menomatkalla puuttelliseksi jäänyttä HeVa-kokemusta Oak Barrelilla, jossa myöhässä olleen lennon odottelu kuluikin siedettävän rattoisasti.

Oulun joukkoliikenteestä voi olla montaa mieltä, mutta aiheesta on vain yksi oikea mielipide: se on parantamisen tarpeessa. Olin kuitenkin kerran elämässäni onnekas, sillä koneen myöhästymisestä huolimatta ehdin viime hetkellä bussiin. Seuraavaa olisi nimittäin joutunut tunnin ajan odottamaan. Valitettavasti linja-autosta olivat varmaan renkaat jääneet täyttämättä, sen verran kovaa jytyytystä oli Oulunsalon liikenneympyröillä tarjota. Kotiovella pääsi vielä vetämään reissun viimeiset kuumotukset kun ovi ei tahtonut aueta. Viitisen kertaa sai avainta pyöräyttää lukossa ennen kuin ovi suostui avautumaan. Paluu oli sinällään hyvin ajoitettu, sillä noin puoli tuntia kotia pääsemisen jälkeen iski mahasekoitustauti oikein urakalla. Onneksi ehdin siihen bussiin.

Loppuyhteenveto: Hauska reissu, mutta Berliini ei ihan säväyttänyt jostain tuntemattomasta syystä. Saksa on paska maa. Menisin uudestaan, mutta ehkä kävisin eri paikassa ensi kerralla.

Matkapäiväkirja: Berliini 1/2

Toissa viikolla vähän vihjasin, että olin lomalla. Tarkalleen ottaen olin kuuden päivän pakomatkalla Saksassa ja Puolassa nimettömäksi jäävän Hän-Miehen kanssa. Viime viikolla vielä laiskotti muuten vain, kuten jutun puutteesta pystyi päätellä. Ei kuitenkin vaadi kummoisia ennustajan lahjoja arvatakseen, että nyt kerään hatarat muistikuvat reissusta yhteen ja koitan kyhätä niistä edes jossain määrin uskottavan tarinan, jonka esitän teksti- ja kuvamuotoisena multimediataideteoksena. Tekstissä on muuten paljon kuvia, isoja kuvia, joten se saattaa imaista aika runsaasti nettiä. Tavallaan olen tästä pahoillani. Kuten myös siitä, että näiden megatavujen kokoisten kuvien asettelu on vähän perseellään.

30. marraskuuta, 2017
Ensimmäisen aamupäivän voi lyhyesti tiivistää seuraavasti: taksilla kentälle, kentällä olutta, koneella toiselle kentälle, toisella kentällä hillitön överiaamupala, koneella kolmannelle kentälle Saksaan. Eli ei niin kauhean jännittävää matkustamisen peruspullaa. Lentokenttäaamiaisella sentään pääsi syömään jotain bratwurstiksi kutsuttua, jota sitten pystyi vertaamaan Saksassa tarjottuun autenttiseen tavaraan (spoiler: lentokenttäsetti hävisi).

Vähempi ei mitenkään olisi riittänyt, ja tämänkin päälle joutui vielä itse asiassa santsaamaan.

Tegelin lentokenttä oli tylsähkö paikka, kuten lentokentät yleensä ovat. Sieltä julkisilla kuitenkin pääsi onneksi pois, esimerkiksi majoitukseen, esimerkiksi Circus Hostelliin. Paikkaan, joka myi itsensä minulle kellarissa sijaitsevalla omalla panimolla. Hostellihuone itsessään oli tosin vähän levottoman värinen pinkin ja limen värisine seinineen. Ja siellä asui muita, kuten hostellissa on tapana. Minulla on onneksi pääasiassa hyviä kokemuksia hostelleista, johtuen tosin pääasiassa siitä, että itse olen yleensä se meluisa asukas, joka rymyää aamuyöstä laskuhumalssa yläpunkkaan kuorsaamaan. Taisi päteä tälläkin kertaa, sillä en kauhean usein muista heränneeni keskellä yötä.

Onneksi eivät sentään olleet pimeässä hohtavaa maalia.

Näkymä ulkoa.

Kun omat romut oli saatu jossain määrin turvallisiin paikkoihin sijoitettua, oli aika lähteä etsimään tietysti kaljaa. Jännästi vain kävi ilmi, että ilmeisesti Saksassakin tehdään normaalisti torstaina töitä iltapäivästä, sillä avoimen paikan löytäminen oli yllättävän vaikeaa. Majoituksen läheltä kuitenkin löytyi paikka, jossa todennäköisesti tarjoiltiin, tai vähintäänkin nautiskeltiin, alkoholin lisäksi jotain alkoholia jännempää. Ainakin baarin puolelta savustuskoppiin tuijottaessa silmiin pistivät "hassun näköinen" aurinkolasihemmo ja jotain ihan omia bileitä vetäneet pari muijaa. Onneksi olutta sai tovin hakemisen jälkeen vähemmänkin kuumottavista paikoista.

"Get the Fuck Down". Ja sitten ei baari edes ole auki.

Vau, mikä error.

Yritin ottaa kuvan tv-tornista. Muuten hyvä, mutta lyhtypylväs.

Vau, mikä suu.

Kaiken pahan alku ja juuri.

Tämä äijä oli ilmeisesti kova juttu.

Tottahan sitä Berliinissä piti currywurstia vetää. Oli muuten hyvää. Tykkään myös siitä, että Saksassa on tapana tarjota mättöjen kanssa majoa. Ja kaljaakin saa kadulle. Nälkä tulee uudestaan.

Illasta oli sitten Beardymanin keikka, joka oli ehkä siisteintä liveä ikinä. Käytännössä keikka koostui kahdesta osiosta, alun beatbox-vetoisemmasta setistä ja lopun huomattavasti prosessoidumman kuuloisesta elektronisesta improsetistä. Kuten ruoankin suhteen, liika prosessointi vie hommasta parhaimman nautinnon (siksi syön kanankin raakana), ja vaikka jälkipuolisko ihan hyvä sekä eritoten teknisesti vakuuttava olikin, niin kyllä etupään veto jäi mieleen paljon parempana. Meno oli jostain syystä vain vähän laimeahko, eikä porukka tuntunut olevan aivan täysillä mukana. Kotimatkalla piti vielä tyypata paikallinen kebab, joka oli täysin subjektiivisen arvion nojalla paljon parempaa kuin Suomessa. Lisäksi sitä leikattiin hienolla miekalla.

Olen erittäin laiska ottamaan keikoilta kuvia. Tässä kuva viisi minuuttia ennen keikan alkua, koska en muistanut itse aktin aikana ottaa yhtään. Hauska kulttuurien yhteentörmäys oli myös narikassa, kun yritin "salakuljettaa" olutta baarista ulos. Portsareita ei niinkään haitannut se, että olisin vienyt olutta ulos, vaan se, että olisin vienyt lasipullon ulos. Onneksi sain kertakäyttömukin, johon tyhjentää pullon sisältö.

Taiteellinen yöjunakaupunkikuva

TV-torni, yöaikaan. Tällä kertaa lyhtypylväs ei pilannut.

Synagoga. Taisi tulla vähän huonosti käsiteltyä tämä kuva. Kannattaa ennemmin käydä paikan päällä katsomassa.

En ottanut kuvaa kebabista. Varmaan kuitenkin uskot, jos sanon sen näyttäneen samalta kuin kotonakin.

1. joulukuuta, 2017
Toinen päivä alkoi bussimatkalla Puolaan. Aluksi piti toki selvittää itsensä linja-autoasemalle. Koska olin ulkomailla, niin luonnollisesti jännitin taskuvarkaita koko matkan. Onneksi muistin loistavan neuvon: näytä paikalliselta ja vaikuta tietäväsi mitä teet. Kumpikaan näistä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, mutta parhaani mukaan yritin kävellä määrätietoisesti mahdollisimman vähän väärään suuntaan hymyilemättä. Hymy hyytyi oikeasti viimeistään suhteellisen kuumottavassa bussiaseman tunnelissa, joka oli vahvasti vakiintuntut kodittomien ihmisten asuinsijaksi. Haisi myös laatalle. Esitykseni meni kuitenkin sen verran hyvin läpi, että minulta kysyttiin reittiohjeita saksaksi (joskin ehkä Berliini on sen verran monikulttuurinen paikka, että aina on mahdollista olettaa hoopoimmankin turistin näköistä kaveria paikalliseksi).

Toisaalta Fernet Brancan mainos nostaa aina vähän suupieliä.

Itse matka meni juuri niin kuin edellisestä tekstistä saattoi vähän päätellä. Möykkyisissä merkeissä. Saatoin heittää ehkä vähän ilkeämielisen vitsin puolalaisten teiden kunnosta, joten vastapainon vuoksi jotain vastaavaa Berliinistä.

Perillä hetken kujailun jälkeen kaveri löytyi, ja visiitti keskustassa paljasti, että yllättäen vanhaa toria ei oltukaan purettu uuden ostoskeskuksen/parkkihallin/jonkin muun tieltä. Paikalle oli tosin ilmestynyt joulutori, jossa oli myynnissä kaikenlaista joulun onnistumisen kannalta oleellista sälää. En ostanut mitään, joten todennäköisesti nyt on vähän ankea joulu edessä. Vanha tori ja vanhat muistot pistivät janottamaan, joten ruokajuomaa, ja ruokaa sen oheen, oli saatava. Paikallisherkkua, pierogeja, oli siis syötämän. Näitä on vähän hankala kuvailla, mutta hyviä ovat, ja varsinkin kun vuosien jälkeen pitkästä aikaa saa, niin kyllähän se hyvältä aina tuntuu.

Vähän sellaisia keitettyjä ja sitten paistettuja raviolin tapaisia, mutta ei oikeastaan kuitenkaan. Wikipedia sanoo "slaavilaisiksi keitinpiiraiksi"

Tällä torilla olen juonut KALIJAA NAM NAM AAAAAAAA OLUTTA

Nättejä taloja.

Joulukuusi, jossa oli puuta tasan 0%. Lumikin oli feikattu.

Tämä hirvi puhui, ja säikäytti kyllä perusteellisesti. Mutta en kyllä keksi miten espanjalaiset churrot ja hirvet liittyvät toisiinsa.

Tässä kuvassa oli jotenkin hassu perspektiivi, tai jokin.

Tää on puu.

Ihan nätit valot illasta.

Ilta jatkui toki peripuolalaiseen tapaan vodkan ja toisen kaverin parissa, jonka jälkeen vielä piti valua toistamiseen keskustaan. Paikka, johon päädyimme, oli suhteellisen hauska. Muutaman sadan metrin mittaisella kadunpätkällä raitiovaunurata nimittäin kulki rakennusten kattojen päällä. Parin minuutin välein ravintoloiden sisällä kuuluikin aika persoonallista kolinaa katon tienoilta. Häpeäkseni en käynyt vaihtovuoden aikana kertaakaan tällä kadulla, mutta onneksi jälkikäteen ehti paikkoa. Hauska oli myös paikallisen intialaisen ravintolan myyjä, joka tervehti sanoilla "what would you like, my dear friend". Tokihan suomalaisen ensimmäinen reaktio tähän meinasi olla, että ethän sinä ole minun ystäväni, vastahan me tapasimme. "Dear friend" tuli suusta kuitenkin useamman kerran, ja lopulta siitä tuli oikeastaan lämmin ja mukava fiilis. Jännä juttu, ystävällisestä palvelusta tulee hyvä mieli.

Sahi Paneer. Vedän saman annoksen Oulussa usein lounaalla nepalilaisessa ravintolassa, ja suurin ero on värissä. Nepalilainen on oranssimpaa.

Tässä voisi olla kuva siitä hienosta kaljoittelupaikasta ratikkaradan alla, mutta joudutte taas käyttämään mielikuvitusta..

2. joulukuuta, 2017
Kaverin kämpiltä heräämisen jälkeen (ilmainen majoitus oli yksi aika vahva pointti käydä Puolassa) ja ennen paluuta harmaaseen Saksaan ehti vielä kierrellä yliopistolla, jossa tuli kitkutettua läpi se yksi vuosi. Harva asia kampuksellakaan oli loppujen lopuksi muuttunut, muutama outo patsaan tapainen oli ilmestynyt paikalle. Outo oli myös se tunne, kun käveli pitkin erästä ratikka-aseman tunnelia, jossa oli aiemmin kävellyt vuoden ajan melkein joka päivä. Aivan kuin ei olisi ikinä lähtenytkään ja suunnistaminen onnistuisi vaikka silmät kiinni.

Viheralue.

Täällä tuli istuttua useampikin luento. Muun muassa tietorakenteet ja algoritmit.

Odran varrella.

Jotain täälläkin tuli jumitettua.

Pikaisen muistojen polun kiertelyn jälkeen piti suorittaa toiseksi tärkein asia Puolassa, eli hasselpähkinävodkan ostaminen. Valitettavasti tämä homma meni lopulta vähän reisille, sillä vasta paluubussissa hoksasin ostaneeni saksanpähkinävodkaa hasselpähkinän sijasta. Toisaalta, kaikki pähkinät kai maistuvat enimmäkseen samalta, joten vahinko tuskin on suuri (en ole vielä ehtinyt maistaa lopulta ostamaani litkua, joten en voi myöntää enkä kieltää). Paluumatkalla tie jostain syystä oli paremmassa kunnossa. Ilmeisesti tie on muuten ollut hyvin pitkään rikki, eikä sitä olla aivan lähiaikoina korjaamassa. Aikoinaan joku on ilmeisesti kitsastellut asvaltin kanssa tietä päällystäessä.

Puolustuksekseni sanon, että nämä pullot näyttävät aika samalta. Varsinkin kun vasemmanpuoleisen putelin sisältö ei ole oikeasti lähellekään niin oranssia kuin mitä kuvassa.

Kuvaa lumesta. Koska tämä on tärkeää.

Vaikka bussimatka suhteellisen lyhyt olikin, reilu neljä tuntia, oli kello Berliinissä jo melko paljon linjurin sinne viimein kaartaessa. Koska nälkä oli jo kova perille saapuessa, meni illan kierros vähän ensimmäisen illan jalanjälkiä seuratessa. Yhdestä paikasta tuli kuitenkin jo aiemmin todettua, että sieltä saa jossain määrin ruoaksi tunnistettavaaa ainetta. Lisäksi siellä sai juoda litran Vitusta. Juoma, tai Vitus-vitsi, eivät suinkaan käyneet hyvin äkkiä vanhoiksi. Toisesta baarista löytyi puolestaan Lapin Kultaa, joka tarkalla, Suomessa hyvin kalibroidulla makuaistilla, maistui itse asiassa paremmalta ulkomailla. En siltikään suoranaisesti suosittele, koska lapparin suosittelu Saksassa käyvälle on vähän sama karjalanpaistin suosittelu Italiassa syövälle.

Eikä Lapparia tehdä edes Torniossa. Valheita, valheita kaikkialla

Vitusta litra. Höhö.

Hostellin alakerrassa oli tosiaan aiemmin mainitsemani panimo, mutta olihan siellä tottakai baarikin. Ja baarissa NES Classic Mini. Ja NES Classic Minissä Super Mario Bros 3. Helpostihan sen sitten arvaa mitä tapahtuu, jos kahdelle nörtille näyttää tällaisessa baarissa tällaisessa konsolissa tällaisen pelin. Nenä kiinni telkkariin, suu kiinni tuoppiin ja pelaamaan. Hävettävän pitkän väännön jälkeen ykkösmaailma saatiin tahkottua lävitse. Vaikka tässä vaiheessa kello oli vasta vähän yli puolen yön, niin litran nauttiminen Vitusta ja monesta muustakin paikasta sai kuitenkin pään kallistumaan tyynyyn päin. Olen vanha.

Tämä peli, kyllähän te tiedätte. Minä en, sillä kasvoin Segan parissa. Sega does what Nintendon't.

Seuraava osa tulee toivottavasti alle kahdessa viikossa.

EDIT: En jaksa laskea menikö alle kaksi viikkoa, mutta tässä on seuraava osa. Pidä hauskaa.