Ei minulla muuta asiaa kuin että tällä viikolla ei taida tulla kunnollista juttua. Alkuviikosta ei ehtinyt ja loppuviikosta on parempaakin tekemistä. Kirjoitan tämänkin pätkän nyt kännykällä bussissa Puolan ehkä pomppuisimmalta motarilta, siitä voi jo vähän päätellä mitä se parempi tekeminen on. Muuttui tien kunto oleellisesti Saksasta tultaessa heti kun maa vaihtui. Aivan kuin Puolalaiset eivät haluaisi että Saksasta vain tullaan rajan yli ja ajetaan maan läpi. Kiintiökuvassa edellä olevan penkin selkänoja. Minä jatkan lomaa, kiitoshei.
Viime kuun kuukauden soittolistassa lupasin piristää soittolistakuvausta jollakin, joka vaatii vähemmän vaivaa kuin satunnaisen lyriikkapätkän biisin nimen alle ämppääminen. Siispä keksin jotain, joka todellakin vaatii vähemmän vaivaa: ei mittään. En tiedä piristääkö se listaa lainkaan, mutta sillä mennään. Ensi kuussa varmasti sitten jotain siistiä.
HNNY - Most Really Pretty Girls Have Pretty Ugly Feet
Heti listan kärkeen kuukauden parhaan nimen palkinnon ansaitseva biisi. Mutta millaista musiikkia tällaisella nimellä saa? Ihan mukavaa hissihousea. Pasi ja Anssi - Tää On Se Maa
Mitä useammin sanoo "muna", sitä hauskempaa se on. Vittu miten kuvottava biisi, rakastan tätä. Amberian Dawn - Sky Is Falling
Pari viimeistä kuukautta olen näillä listoilla vähän vinoillut syntikkametallin suuntaan, mutta nyt tuli Spotifyn "New Metal Tracks"-listalla vastaan jotain, joka kuulostaa enemmän Bonnie Tyleriltä kuin heviltä.
Haezer - Radioactive Rhythm
Hauskaa bassoa kutittelevaa musiikkia. Hauska kansikuva.
Tuff London - Ham Bone
Jos tech house ei jostain syystä keskimäärin oikein iske, saattaa Tuff London toimia. Näiden kavereiden tekemä pauke on kuitenkin kohtuullisen virikkeellistä ja vähemmän jumitusta.
Buchecha - Total Destruction
Schranz genrenä (ja tämä biisi sen edustajana) on ehkä paras kuulemani musiikillinen vertauskuva pyykkikoneelle.
The Millennium Project - Che Guevara 2K18
En sinällään ihmettele miksi tämä artisti esiintyy kaikissa kuvissa jonkin sortin naamari päässä, kauheaa paskaa, rakastan tätä.
Dxxxa D & Nukkehallitus - Vetäis huumeita ja nussis
Dxxxa D on vähän hankalaa kuunneltavaa töissä, sillä naama ei oikein tahdo pysyä peruslukemilla, ja jos joku saisi tietää mitä kuuntelet, olisi asian selittäminen aika vaikeaa. Mieluummin sitä vetäs huumeita ja nussis. Kielijuhani - Napalmii
Jostain syystä tuntuu, että olen viime aikoina törmännyt paljon hyvään suomi-grimeen (saattaa se genre joku muukin olla). Sinällään ihan positiivista. Niin kuin hyviin asioihin törmääminen yleensä on. Paitsi jos sen pudottaa lattialle ja se menee rikki. Mick Gordon - Rip & Tear
Sen lisäksi, että Doomin soundtrack toimii lentämiseen, se toimii myös töissä. Tulee eri tavalla tekemisen meininki instrumentaalista mättöä kuunnellessa. Royal Blood - My Sharona
Rouhea cover klassikosta. Courteeners - The 17th
Taannoisella työmatkalla kuuntelin tätä biisiä aika paljon. Aika paljon tarkoittaa, että jokaisessa mahdollisessa välissä luurit korville ja tämä soimaan. Kuudes Silmä - Huumeita Japaniin
Tämäkin on rouhea cover, Dingon ehkä vähemmän klassisesta biisistä. N.E.R.D & Rihanna - Lemon
Yllättävä positiivinen yllätys. Rihannaakin jaksoi kuunnella. Ehkä minulla alkavat aivot oikeasti viimein sulaa vuosien alkoholin kittaamisen jälkeen. Coldplay - Christmas Lights
Pitäähän sitä joululaulujakin olla välillä. Marraskuun puolella tällä kertaa, sillä joulukuun soittolista tulee kuitenkin vasta lähempänä uutta vuotta kuin joulua.
Joskus ihmisellä on pakottava tarve saada suklaata, mutta sen syömistä voi olla vaikea oikeuttaa itselleen. Ehkä haluaa säästää rahaa, tai ehkäpä haluaa vain syödä vähän terveellisemmin. Syitä saattaa olla useita. Onneksi tekosyitä on aina enemmän. Omalla kohdallani hyvä catch-all on blogi, jonne voi kirjoittaa oikeastaan mistä tahansa, esimerkiksi siitä kuinka vedin neljä suklaapatukkaa yhdessä illassa.
Ajattelin pitää suklaan kanssa teemaillan, ja valitsinkin kaupasta mukaan vain Tupla-patukoita. Tuplaa on tehty jo vuodesta 1960, mikä on enemmän kuin 12 vuotta, ja tuotanto alkoi Suomessa. Wikipedia-sivulla todetaan ilman lähdettä, että alkuperäisen patukan maun kehitti diplomi-insinööri, joka mielestäni kertoo kaiken oleellisen. Vuosien varrella patukka on tullut tutuksi myös mainossloganistaan, jonka voi virkistää muistiinsa allaolevasta videosta.
Tämä mainos herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, esimerkiksi mitä seinän läpi työnnetty suklaapatukka hyödyttää panttivankitilanteessa? Miten Tupla liittyy tähän kaikkeen? Miksi slogan on niin oudon seksuaalinen ja mikä on tämä erektio housuissani? Ajan saatossa Tuplasta on tullut myös uusia, vähän erikoisempiakin versioita, kuin diplomi-insinöörin kehittämä klassikko. Kaupasta onnistuin löytämään kolme, joita pystyin vertailemaan keskenään.
Tarkasta ne.
Perus-Tuplaa on varmaan jokainen jossain elämänsä vaiheessa maistanut, ja se sisältää kääreen mukaan "maitosuklaata ja mantelia kaakaonougattäytteellä". Maku on edelleenkin toimiva, joskin ehkä hieman pelkistetty tai tavallinen. Tuplan myyntivalttihan "jännittävempiin" ja "paremman makuisiin" patuikoihin verratuna yleensä ollut se, että pötkössä saa kaksi patukkaa. Perinteinen insinööriratkaisu, eli korvataan isoilla numeroilla vähän laadullisia vajavaisuuksia. Helppoa syötävää kuitenkin.
Ensimmäisenä "maitosuklaata ja suolaista paahdettua maissirouhetta kaakaonougattäytteellä"-sisältävässä Roasted Cornissa pistää silmään sen koko. Patukka on niin iso, että siitä saa ronskin kahden käden otteen suuhun ravistelemista varten. Perus-Tuplankin saa toki myös tässä isommassa koossa. Maku on hyvä, ja maissi tuo siihen kivan säväyksen. Setti on vain kauhean vaivalloista syötävää. Patukka on sitkeää, ja suussakin sitä saa pyöritellä kuin purkkaa ennen kuin lopulta saa suklaasta maissin sen verran sileäksi ettei tarvitse jännittää miten kovasti se kutittaa ruokatorvessa.
Viimeinen tapaus, Double Layer Caramel, on jo nimensä perusteella selkeästi kolmikon hienoin suklaapatukka. Termi "double layer" kuulostaa erittäin tarkalta, diplomi-insinöörin kehittämältä tekniselta prosessilta. Käytännössä patukka on "maitosuklaata riisikrispeillä, kinuskikerros ja kaakaonougattäytettä". Riisikrispit ovat ystävällisempiä kitalaelle kuin maissirouhe tai mantelit, ja kinuskikerros tuo lisää makeutta Perus-Tuplan makuun. Kaikin puolin erinomainen yhdistelmä.
Lopulta onkin todettava, että Double Layer Caramel vie näistä kolmesta selkeästi voiton. Kakkospaikasta peruspatukka ja Roasted Corn kävivät tiukkaa kamppailua, mutta "ihan vain Tupla" vei kuitenkin juuri ja juuri voiton. Vaikka se ei ehkä maultaan pärjää uudelle ja jännittävälle maissipötkölle, on sitä kuitenkin kokonaisuutena paljon mukavampi syödä. Suklaata syödessä on kuitenkin tärkeää, ettei joudu miettimään miten paljon sattuu, jos nyt nielaisee kasan maissirouhetta.
Mutta mitä kuulenkaan? Kaukaisuudesta lähestyvää matalaa jytinää. Onko se, voiko se olla...
A challenger appears!
Twix, vaikkei Tupla olekaan, on patukka, jota myydään kahden kappaleen pakkauksissa. Eli eräänlainen tupla kuitenkin. Perustavanlaatuinen ero Tuplan ja Twixin välillä on se, että Twixissä patukat ovat vierekkäin, kun taas Tuplassa ne ovat peräkkäin. Tämä suunnitteluero tekee Twixistä helposti nenään työnnettävän.
"Parempi Tupla pivossa kuin Twix nenässä". Vanha karjalainen sananlasku.
Twix on "maitosuklaalla kuorrutettua keksiä ja pehmeää toffeeta". Mutta mitä Twix edes tarkoittaa? Eihän se ole mikään oikea sana, ei ainakaan mikään yhtä oikea sana kuin tupla. Maultaan patukka tylsähkö, sillä keskiössä oleva keksi ei kauheasti maistu miltään. Toffee on onneksi mukavan makeaa, mikä sentään pelastaa jotain. Koostumukseltaan aika tylsä ja helppo, vähän kuten minäkin. Ja vähän kuten edeltävä vitsikin.
Joudun siis toteamaan, että haastaja ei oikein mitenkään pärjännyt Aidolle Kotimaiselle (Ruotsissa valmistetulle) suklaapatukalle. Ei mitenkään. Tosin internetissä joku kehtasi väittää Twixiä keksiksi, mikä on typerä ja absurdi väite, sillä se on selkeästi suklaapatukka. Veikkaan kuitenkin, että Twixiä ei ole diplomi-insinööri suunnitellut.
Mutta mitä kuulenkaan? Kaukaisuudesta lähestyvää matalaa jytinää. Onko se, voiko se olla...
Cheek ilmoitti tänään lopettavansa. Taas kerran. En henkilökohtaisella tasolla voi sanoa, että tämä isommin minua harmittaisi, mutta varmasti jotakuta kuitenkin aihe koskettaa. Cheek tuli lähinnä tunnetuksi kappaleiden alussa viljellystä Ah/Öh/Ärg-huudahduksesta, hyvässä ja pahassa. Lähinnä pahassa. Tämä varmaan tarkoituksellinenkin komiikka on kuitenkin asia, jota jään eniten kaipaamaan, joten keräsin listan erilaisista, mutta vähän samanlaisista äänistä YouTubesta korvikkeeksi.
Bonuksena vielä tämä, koska tiedän, että en koskaan varmaan saa hyvää tilaisuutta linkata kuitenkaan.
Taas on tapahtunut kaikenlaista. Esimerkiksi kokeilin ensimmäistä kertaa ResQ-palvelua. Ihan näppärä systeemi, jossa käytännössä voi ostaa ravintoloista edelliseltä päivältä ylitse jäänyttä (lounas)ruokaa alennushintaan. Ostin kebakoita ja kanaa valkoviinikastikkeessa. Laatu ei ihan uskomaton ollut, mutta hinta oli puolestaan erinomainen. Suosittelen kokeilemaan, toimii aika monessa kaupungissa Suomessa.
Yhtenä sunnuntaina siivoillessa tulin myös pohtineeksi, että millaista elämä olisi jos kerran viikossa ei tarvitsisi elämästään käyttää montaa tuntia asioiden siirtämiseen paikasta x paikkaan y. Pitkän aivojen rassaamisen jälkeen tulin lopputulokseen, että asiat voisi kerralla laittaa suoraan paikkaan y, jättämättä niitä välillä paikaan x. Kaksi päivää ajatusta käytännössä toteutettuani tulin lopputulokseen, että pyykkien laittaminen kerralla koriin vaatii kyllä ihan liikaa vaivaa.
Käyn salilla Oulun keskustan Easyfitissä. Hauskaa paikassa on se, että se on rakennettu vanhan klubin tilalle hotellin alakertaan. Arvelen, että hotellin asukkaat tykkäävät enemmän salista kuin klubista alakerrassaan. Entisen baarin henki on kuitenkin vielä läsnä, ja epäilen, että klubissa vaikuttaneelle DJ:lle on unohdettu mainita paikan muutoksesta. Miesten pukuhuoneessa nimittäin soivat vielä samat biisit vuodelta 2013, niihin aikoihin kun baarissa viimeksi kävin. Lisäksi muualla salilla soi eri musiikki. Ainoa looginen selitys onkin, että jossain remontin yhteydessä suljetussa kopissa vielä elää DJ, joka soittaa Pitbullia ja selviää syömällä seinäeristeitä.
Yritin yksi päivä myös lisätä mainoksia tähän blogiin. Kyllä, olen pahoillani. Tai olisin jos olisin mainosprojektissani onnistunut. Kävi nimittäin ilmi, että Googlen mielestä blogissani ei ole "tarpeeksi sisältöä". Joku olisi voinut kuvitella, että lähemmäs 250 tekstiä olisi jonkin verran sisältöä. Vähän epäilenkin, että Googlen algoritmit analysoivat tekstit hyvinkin tarkkaan, ja totesivat ne sisältöarvoltaan lähelle nollaa. Sattuu vähän.
Mexican Standoff on leffoista tuttu hyvinkin jännittävä tilanne, jossa muutama aseistettu henkilö tuijottaa toisiaan intensiivisesti, epäröiden kuitenkaan ampua toisiaan, sillä siinä vaarantaisi samalla itsensä. Todistin baarissa tilannetta, jota voisi kuvailla Finnish Standoffiksi. Käytännössä toimii niin, että baarin jokaisessa pöydässä istuu yksi ihminen. Seuraavaksi saapuu uusi ihminen, joka hakee tiskiltä juoman, ja vuoron perään vilkuilee näihin puolityhjiin pöytiin. Samalla ihmiset puolityhjistä pöydistä vilkuilevat toisiin pöytiin sekä uuteen muukalaiseen. Kaikki tämä tapahtuu katsekontaktia välttäen. Lopulta uusi henkilö jää baaritiskille nojailemaan, ja ihmiset palaavat kännyköiden räveltämisen pariin.
Ensimmäistä kertaa lukion jälkeen tuli lanitettua. Ja pakko kehaista, että vuosien saatossa turnauskestävyys on oikeastaan enneminkin jopa kehittnyt. Ei se koulutus ihan hukkaan ole siis mennyt kun jaksaa pelata videopelejä aamukuuteen asti. Tuli myös todettua, että ihminen ei kai ole ikinä, tai ainakaan vielä, liian vanha nukkumaan lattialla pienessä läjässä makuupussisa. Nautintohan se ei tosin ole.
Pääsin myös käymään työmatkalla Lontoossa, kun osallistuin firman järjestämään vastavalmistuneiden konferenssiin. Tokihan valmistuin jo melkein kaksi vuotta sitten, mutta ei kerrota sitä firmalle. Huomasin vanhojen ulkomaan (loma)reissujen tapojen olevan tiukassa. Jokaisessa sopivassa välissä tuli nimittäin olo, että nyt voisi pistäytyä vaikka oluella. Vähän väliä joutuikin muistuttamaan itseään matkan oikeasta tarkoituksesta. Toisaalta, kun kerran konferenssissa oli, niin muutaman juoman pystyi aina pistämään verkostoitumisen piikkiin.
Ehkä vähemmän yllättäen baarimikon kanssa tuli verkostoiduttua vahvasti. Mies osasi viisi sanaa suomea: yksi, kaksi, kolme, neljä ja perkele. Tykkäsi myös jääkiekosta, ja viimeisenä iltana kokeiltiin juomakuntoa myös tiskin toiselta puolelta. Lisäksi opin häneltä ehkä toimivimman drinkin ikinä: 2cl vodkaa, 4cl vodkaa, päälle jäitä.
Konferenssi oli kuitenkin hauska, ja paljon sai reissusta uusia tuttuja. Firmaakin oppi tuntemaan huomattavasti paremmin. Tokihan kun Englantiin menee, niin joutuu lentämään. Yhdessä käyttämistäni koneista oli hieno viihdejärjestelmä, jolla pystyi katsomaan elokuvia. Valkkasin Vince Vaughnin ja Owen Wilsonin komedian The Internship, mikä oli ehkä virhe. Jos kone nimittäin olisi tippunut alas, leffa olisi ollut viimeinen näkemäni asia ja se olisi ollut loppujen lopuksi äärettömän surullista.
Se, mikä puolestaan toimi lentämiseen paljon paremmin, oli ehkä vähän yllättäen mukavasti kuumotteleva metallimusiikki. Mättö antaa tietynlaista lapsenomaista uhmaa, että jos mennään alas, niin ainakin mennään alas tyylillä. Toisin kuin Owen Wilsonin kanssa.
Oletko koskaan miettinyt, kuinka tätä blogia tehdään? Niin minäkin. Blogi täyttää tänään kaksi vuotta, ja sen vuoksi ajattelin jakaa patentoidun kirjoitusmetodini, jolla luon tulevaisuuden klassikkotekstejä.
Keksin jonkin täysin päättömän aiheen.
Yritän päästä sopivaan mielentilaan. Mielentilaan, jossa järjen valo himmenee.
Mietin, voiko tällaista soopaa täysipäinen ihminen edes kirjoittaa.
Mietin, kuinka moni ihminen voisi tästä mahdollisesti pahoittaa mielensä.
Kirjoitan juttuun jonkin örvellysvitsin. Niitä parhaita, jokaisen suosikkeja. Aihe, joka ei käy koskaan vanhaksi. Aihe, josta minulla on jo tälläkin hetkellä kaksi juttua työn alla.
Hoksaan, että blogilla on vajaa 10 päivittäistä lukijaa, ja päätän, että tuskin päädyn Iltalehden "tämä mies on paha"-osioon jos kutsun Kauneus & Terveyttä akkojen lehdeksi, vaikka siihen osioon varmaan kuuluisinkin.
Tajuan, että päätön aihe ei ollutkaan kovin häävi, ja unohdan koko jutun.
Tajuan, että päätön aihe olikin ihan hauska, ja jatkan juttua.
Kuumottelen, että vetääkö kuitenkin joku turpaan tästä jutusta. Todennäköisesti joku musiikkitekstissä haukkumani räppäri.
Kirjoitan juttuun viittauksen johonkin tietotekniseen asiaan, joka on hauska ehkä kolmen ihmisen mielestä. Mikä on sinänsä kova prosentti kymmenestä lukijasta.
Etsin laadukkaita kuvituskuvia Googlesta hakemalla "tired offce worker stock photo". Tai jos olo tuntuu rehdiltä, enkä halua rikkoa tekijänoikeuslakia, haen openclipart.orgista karseita piirrustuksia.
Koen kriisin tekstin liiallisesta samankaltaisuudesta jokaiseen edeltävään tekstiin blogissa. Muissakin on ollut hauskoja, äitiä huolestuttavia kertomuksia pään täyteen vetämisestä. Lisäksi olen melko varma, että olen tästä patentoidusta kirjoitusmetodista jo joskus kirjoittanut.
Oikoluen tekstin.
Oikoluen uudestaan, sillä edellisellä kerralla ei oikeasti jaksanut kiinnostaa ja katsoin mieluummin videoita Youtubesta.
Aloitan uuden tekstin, sillä oikolukeminen niin kuivaa hommaa että se ei jaksa kiinnostaa.
Tajuan, että on sunnuntai ja hoksaan, että en ole tehnyt yhtään tekstiä tälle viikolle. Oikoluen kolmannen kerran, päätän että aivan sama ja painan "julkaise"-nappia puolivälissä kierrosta.
Oikoluen vielä viimeisen kerran ja hoksaan kasan typoja, jotka korjailen pois (jos jaksan).
Oikolukeminen pitäisi kieltää lailla.
En ole aiemmin ajatellutkaan kuinka työlästä blogin kirjoittaminen on. Ajattelin prosessin olevan jotakuinkin tällainen
Mutta kaiken hyvän eteen on nähtävä kuitenkin vaivaa, se jos mikä on varmaa. Ainakin puoli tuntia käytin tämänkin tekstin tekemiseen. On kuitenkin mukavaa nähdä oman työnsä tulokset, ja kun viimeinen oikolukukierros on jätetty kesken, voi hymyillä tyytyväisenä.
Iloiset dysmorfiset vihreät Pepe-sammakot pitäisi kieltää lailla.
