Matkapäiväkirja 2/2: (Banana) Split

Edellisen osan matkapäiväkirjasta voit lukea täältä.

Kolmantena päivänä vuorossa oli vähän enemmän maisemien ihastelua. Kun lentää kauemmas, voi vahvasti olettaa että näkymätkin ovat uudenlaisia. Tämä tosin näkyi Kroatiassa käytännössä jo heti, kun horisontissa oli jatkuvasti vuori. Oulussa korkein kohta on sellaiset sata metriä, joten ero oli huomattava, tai ainakin paljaalla silmällä nähtävissä. Vielä kuitenkin kertaluokkaa elähdyttävämpiä maisemia lähdettiin etsimään kansallispuistosta, Krkan kansallispuistosta tällä kertaa. Aamuöljyäminen jäi vähemmälle, mutta macho-energiaa tuli kerättyä kuuntelemalla Tony Halmeen Mestarit Salilla -levyä. Saattoi muutenkin olla, että samainen levy soi monta kertaa matkan aikana läpi. Koska kämpille ei tullut ostettua missään vaiheessa aamupalaa, piti ensiksi suunnata tutuksi tulleeseen Lidliin hakemaan ihmisravintoa.

 Kävellessä matkan varrella tuli vastaan Disneyland. Pakko sanoa, että paikkaa on joko rajusti ylihypetetty, tai sitten Kroatiassa ei ole aina niin justiinsa lisenssien ja muun sellaisen turhan kanssa. Niin tai näin, mutta kauhean kovalla luotolla en mahdollista jälkikasvuani (tai edes itseäni) tähän laitokseen päästäisi.

"Paras aamupala tulee Lidlin paistopisteeltä". Vanha saksalainen sananlasku. Ja mikäs sen hauskempaa syötävää heti aamusta kuin voitaikinaan vedetty nakkipiilo, närästys on taattu. Onneksi oli sinappia. Ja tokihan matkalle piti varata myös juotavaa. Aina sanotaan, että halvalla ei saa hyvää. Tämä ei kuitenkaan joka kerta pidä paikkaansa. Lidlistä löytyi kahden litran pullo makedonialaista Rieslingistä tehtyä valkkaria muutamalla eurolla. Toki siinä mielessä sanonta pitää paikkansa, että halvalla ei saanut hyvää viiniä, mutta kyllä litku etikkana tai oksetuslääkkeenä varsin mallikkaasti toimisi. Onneksi makua tuli vähän ennakoitua ja mukaan lähti myös muuta juomista, kuten mehua ja olutta ja mehuolutta.

Kansallispuistobussiinkaan selviytyminen ei mennyt aivan kommelluksitta. Aluksi tuli kiireessä ostettua liput väärälle päivälle, ja kun liput sai lopulta hankittua oikein, tuli pikkuisen hätä ehtimisen suhteen. Varsinkaan kun ei ollut 100% varmuutta mikä bussiasemista oli oikea. Kiireen ja rivakoiden askeleiden siivittämänä oikea pysäkki ja bussi onneksi löytyivät, jopa useita minuutteja etuajassa. Linja-autoon noustessa tapahtui kuitenkin kauhea onnettomuus, kun repun vetoketju halkesi (vai pitäisikö sano Splittasi) ja kaljat pääsivät leviämään bussin alle. En kokenut diplomi-insinöörin arvon mukaiseksi lähteä ryömimään auton alle 50 sentin radlertölkkien perässä, vaan hylkäsin tylysti neljä purnukkaa. Toivottavasti ne päätyivät hyvään kotiin bussin liikahdettua niiden päältä. Vaikka eivät ne paljon huonompaan paikkaan voineet päätyä, niin kylmästi ne jätin taakseni.

Matka kesti tunteroisen, mutta onneksi maisemat olivat ihan nättejä. Huonosti nukuttu yö vaikutti vähän negatiivisesti silmien aukioloprosenttiin, ja osa ajasta menikin vähän nukkuessa. Loppuosa meni jännittäessä, että jos tältä sillalta tipahtaisi, miten kipeää kävisi. Varmaan niin kipeää, että Iltalehteen saisi otsikon "bussi syöksyi kielekkeeltä - kaikki ihmiset kuoli saatana".

Ja kyllähän niitä maisemia paikan päällä oli. Puiston varsinainen vetonaula oli Skradinski buk, yhdenlainen vesiputous, mutta jo ennen sitäkin oli varsin hyviä maisemia tarjolla. Koska jokaisella jalat toimivat paremmin kuin pää, matka Skradinskin luo meni kävelyksi laivakyydin sijasta. Vaikka ei siinä mitään vikaa ollut, mukava talsia muutama kilometri auringossa ja katsella puita, vettä ja korkeita maastonmuotoja. Ja kiviä.

Paikan päällä kuitenkin kävi ilmi, että Kroatiassa kansallispuisto tarkoittaa aika vahvasti eri asiaa kuin Suomessa. Krkassa nimittäin haiskahti aika vahvasti turistien rahastus, huomattavasti enemmän kuin luonnon puhdas, viaton ja kaunis tuoksu. Tokihan "kansallispuisto" on vähän eri asia kuin "luonnonpuisto" (ainakin nimellisesti), mutta silti ehkä vähän enemmän luonnonmukaisuutta olisi toivonut. Vesiputous ainakin oli varsin nätti, vaikkakin paikan päällä olleet n. miljoona ihmistä haittasivat vähän siitä nauttimista. Ja kävelypolku oli aika nautittavassa kunnossa.

Vesi tippuu.

Paluu putoukselta pysäkille sujui sitten puolestaan paatilla, jossa pääsi katsomaan maisemia vähän uudesta näkövinkkelistä. Paluubussin saapumiseen oli kuitenkin tovi, mutta onneksi paikan päällä pystyi harrastamaan frisbeeriä. Ei, ei sitä valheellista versiota, joka löytyy googlettamalla, vaan oikeaa frisbeeriä, joka on 3v3 joukkuelaji. Menemättä liiallisen teknisiin detaljeihin tyydyn toteamaan, että pelissä heitetään frisbeellä olutta ja juodaan. Peli alkoi vain saada vähän kiusallisia piirteitä, kun viereen saimme cheerleadereiksi pari polvenkorkuista lasta. Kevyesti syyllinen olo yrittää kitata kaljaa kilpaa kun penskat kyttäävät vieressä. Eivätkä edes osanneet kannustaa riittävästi, sillä pelissä tuli turpaan.

Illasta oli vuorossa parasta pitsaa ikinä paikassa, joka ei ollut "jossain vanhassa kaupungissa". Itse asiassa tiedän tarkalleen missä se oli, ja nimikin jopa jäi mieleen. Bakra. Pieni kielimuuri ja täysi tupa meinasivat olla tilaamisen esteenä, mutta onneksi take-away ja käsien heiluttelu toimii tällaisessa tilanteessa. Tilauskin tuli jopa juuri sellaisena kuin piti. Pitsan jälkeen alkoi sitten vätystää, ainakin osaa porukasta. Olikin aika hajoittaa ryhmä, jonka jälkeen tapahtui ehkä koko reissun kuumottavin juttu: joku skootterijäbä yritti myydä huumetta. Vastaus oli napakka "ei", mutta valitettavasti ukuli ehti livistää mopollaan karkuun ennen kuin ehdin suorittaa siviilipidätystä, tai edes karatepotkua.

Viimeinen päivä olikin sitten vähän "jämäpäivä", sillä sille ei ollut oikein muuta suunnitelmaa kuin käydä hienossa ravintolassa, johon oli pari päivää aiemmin tullut tehtyä varaus. Mikä on toisaalta hyvä suunnitelma viimeiselle päivälle, voi tehdä sitä mikä on siihen mennessä tuntunut parhaalta. Aamulla ei tapahtunut oikeastaan mitään mieleenpainuvan jännää. Rauhallinen herätys, verkkaisa valmistautuminen ja jo valmiiksi hieman loman loppumista enteilevä tunnelma saivat ihmisen vähän laiskasti liikenteeseen.

Siinä lukee Helsinki, elikkä varmaan tiedätte missä tavataan. Kyseessähän oli kadunpätkä, johon oli listattu kroatialaisia (kesä)olympiamitalisteja, ja Suomestakin oli aika iso kasa jalometallia raahattu Balkanille päin.

Ravintolassa paikan päällä kävi vain ilmi, että ei meillä ollutkaan mitään varausta, eivätkä he muutenkaan "voineet nyt tänään mitenkään ottaa asiakkaita". Ei vaikka hienot teekkarilakit löytyivät päistämme. Jotenkin mielessä heräsi vahva epäilys, että pärstäkerroin tuli vastaan. Tottakai, koska olen pikkumainen ihminen, piti kostona mennä ravintolan terassille juomaan oluet, ja laadukkaasta palvelusta tuli jätettyä yhden kunan (n. 0.13e) tippi. Kevyttä turhautumista ei lainkaan vähentänyt se tosiseikka, että pian kännytyksen jälkeen toinen porukka käveli suoraan ravintolaan syömään.

Vaikka toisaalta, pakko myöntää, kyllä tällaisessa venesatamassa väistämättä iskee sellainen "mä en kuulu tänne"-olo.

Teekkarilakki herätti muutenkin ihmisissä kyllä keskimäärin reaktioita. Yleisin oli pitkä tuijotus, joka ei suinkaan ollut oma henkilökohtainen suosikkini. Paljon hauskempia olivat ihmisten "ooo captain"-huudot, joihin pystyi aina heittämään jotain hauskaa takaisin. Esimerkiksi suomalaisilla sosiaalisten tilanteiden reaktiokyvyilläni ja small-talk taidoillani pystyin vastamaan "yeah" tai "ha ha ha". Oma henkilökohtainen reaktioni teekkarilakkiin oli pääasiassa kauhea hiki, sillä ilmanvaihtokyvyiltään noin ylioppilaslakkia vastaava hattu ei ole optimivalinta 30:n asteen helteessä.

Onneksi pikaisen tutkimisen jälkeen lähettyviltä kuitenkin löytyi toinen meriruokaa tarjoava ravintola (paino sanalla tarjoava), joka pelasti nälkäkuolemalta. Viimeisenä päivänä loppuillan pystyikin sitten tekemään sitä, mikä ehkä Kroatiassa oli parasta: uimaan ja esittelemään itseään ilman paitaa auringolle. Pitkän ylämäen jälkeen löytyi jonkinlainen ranta, jossa pystyi vielä viimeisen kerran dippaamaan itseään suolavedessä ja aiheuttamaan pahennusta litran kokoisen Jägermeister-pullon parissa. Loppujen lopuksi ehkä ei ollutkaan ihme, että seuruettamme toisinaan luultiin saksalaiseksi.

Ilmeisesti se ranta ei ollutkaan täälläpäin.

Auringon laskiessa vielä kerran ja viimeiset uinnit ottaessa iski vähän fiilis, että kyllä tämäkin loma joskus loppuu. Sad!

Aamulla piti herätä. Erittäinkin ajoissa. Helkkari. Ja mennä lentokentälle, mikä tietää yleensä lentämistä, mikä ei yleensä kohota kauheasti mielialaa. Apinan raivolla kuitenkin kamat sai pakattua kyytiin, ja varsin menevää sekä uuteen päivään herättävää hardstyleä kuunellut Uber-kuski onnistui nakkaamaan kentälle ilman sen kummempia murheita. Paitsi että sedän autosta oli ikkuna rikki, mikä motarilla aiheutti vähän tarpeetonta melusaastetta ja jännitystä mahdollisesta lasin kiinnikesysteemin iskeytymisestä naamaan.

Ennen reissua lunttasin vähän tietoa Splitin lentokentästä ja mietin, kuinka lentokenttä voi saada 2.6 tähteä Googlen arvosteluissa? Ei kai millään muulla ole väliä kuin sillä, että lentokoneet nousevat sieltä ilmaan suhteellisen kovalla prosentilla? No, tässä tulee tämän reissun opetus: kaikki lentokentät eivät ole yhtä hyviä. Itse olen vain tottunut Helsinki-Vantaaseen (4.3 tähteä), jossa paikat ovat yleensä siistejä, ruokaa/shoppailtavaa/vessaa löytyy, ja vaikka välillä on ahdasta, niin tilaa on yleensä riittämiin. Splitin lentokentällä "ruoka" tarkoitti lähinnä yhtä sämpyläkojua, shoppailtava yhtä viina-/parfyymikauppaa ja vessa yhtä ahdasta kopperoa, jossa molemmat pöntöt oli paskottu tukkoon. Tilaakaan ei ollut, sillä kaikki matkustajat olivat ahdettuina yhteen, väkimäärään suhteutettuna liian pieneen karsinaan, jossa homma meni lopulta lattialla istumiseksi. Positiivista sentään oli se, että ilmeisesti ongelma on tiedostettu ja viereen oli rakenteilla lisäsiipi terminaaliin.

Lento sujui pääasiassa ongelmitta, joskin pelkoni alkoi saada vähän absurdeja piirteitä. Käytin koneessa Bosen vastamelukuulokkeita, sillä halusin testata auttaisivatko ne jännitykseen. Valitettavasti unohdin kuitenkin niihin sopivan kuulokepiuhan kotia, joten kuulokkeet olisi pitänyt yhdistää kännykkään Bluetoothilla. Tämä taas olisi vaatinut laitteen poistamista lentokonetilasta. Päädyin lopulta käyttämään normaaleja korvanappeja, ja niiden päälle lätkäisin vastamelukuulokkeet vaimentamaan ympäristöä. Positiivista tässä on se, että sentään itse tiedostan tämän olevan täysin idioottimaista ja typerää. Todettakoon kuitenkin, että vastamelukuulokkeet vähän yllättäen auttoivat lentopelkoon., kun joka ikistä risahdusta ei koneesta enää kuullut ja jännittänyt.

Kuten edellisessä osassa vähän vinkkasin, paluupäivänä kotimaassa odotti VR:n lakko (tai ei se ollut lakko, vaan mielenilmaus, ihan eri asia). Onneksi tämä oli jo ennakkoon tiedossa, ja kaukaa viisaana olikin tullut ostettua yöbussilippu Helsingistä Ouluun, koska lento olisi ollut varmaan ainakin 50 euroa kalliimpi (ja perillä ihmisten aikoihin). Ongelma oli toki se, että Kehäratakaan ei kulkenut, joten bussilla joutui vääntämään itsensä linja-auton lähtöpisteeseen. Valitettavasti arviolta myös kaikki muut olivat huomanneet saman asian, ja sillipurkkiefekti oli tosiasia.

Tämä on Shutterstockin mielestä "crowded bus". Totuus: ei ole. Yhdelläkään ei ole edes toisen ihmisen kyynärpää omassa silmässä.

Pitkän, ahtaan ja hikisen bussireissun jälkeen perille kuitenkin pääsi, ja olikin vähän aikaa miettiä ruokaratkaisua päivälliseksi. Vaikkei Italiassa käytykään, niin Välimeren rannalla tuli kikkailtua, ja siinä mielessä oli vähän hassua, että matkan paras pasta tuli syötyä Helsingissä. Valitettavasti tämän ruokavisiitin jälkeen pankkikortti totesi että R.I.P ja lakkasi toimimasta, kiusallisimmassa mahdollisessa paikassa odotteluolutta tilatessa. Onneksi tämä sentään tapahtui matkan loppumetreillä. Olutpaikan nimeä en muista, mutta jälkikäteen voinen todeta sen ammattilaisten paikaksi, ainakin siitä päätellen että joku veti kunnon huuto-oksennusta tiistaina kuuden aikaan iltapäivästä miesten vessassa.

Lopulta kuitenkin pääsi bussiin, jossa odotti vaatimaton kahdeksan tunnin ajomatka (vertailun vuoksi, lento olisi kestänyt tunnin). Koska seuraava päivä oli luonnollisesti työpäivä, piti jonkin verran yrittää saada unta palloon linjurissa (vertailun vuoksi, lennon jälkeen olisi päässyt kotia nukkumaan). Bussin penkillä sikiöasennossa torkkuminen, herkkiä pianoballadeja tuuttaavat Boset korvilla on hyvin paljon elämän valintoja kyseenalaistava kokemus. Toisaalta säästin muutaman euron, ja kun bussi tuli Ouluun vielä melko aikaisin, ehdin käydä kotona parin tunnin mutkan nukkumassa oikeaa unta ennen tuottavaa työpäivää.

Reissusta jäi lopulta käteen paljon hauskoja muistoja ja päähän suolaisessa merivedessä hyvin puhdistettu teekkarilakki. Ja virkistyneet muistikuvat siitä, kuinka työlästä näiden matkakuvausten kirjoittaminen on. Ei se mitään, seuraavan reissun jälkeen on luvassa samanlainen taas.