On taas se aika kuukaudesta. Se aika, kun vähän kiukuttaa, tekee mieli syödä suklaata ja jostain taitaa vähän vertakin tirahtaa. Eli on aika kuukauden soittolistan. Jotenkin tuli vähän mollivoittoisempi tämän kuun listasta, mutta kai se on syksy mikä verottaa. Vähän laiskotti tätä kirjoittaessakin. Onneksi kesään ei ole enään pitkä aika.
Zen Cafe - Tämä on syksy
Jos ei ole edellisen soittolistan jälkeen ikkunasta ulos katsonut, niin on saattanut mennä ohitse se tosiasia että pihalla on syksy. Ja se on nyt. Samae Koskinen - Hillitön Elämä
Samae on siitä outo lauluntekijä, että jostain syystä hänen hyväntuuliset laulut tuntuvat surullisilta, ja surulliset hyväntuulisilta. WÖYH! - Kellonpurija
Jos joku tietää mikä WÖYH! on, niin minulle saa kertoa. En edelleenkään oikein ymmärrä mistä tässä on kyse, vaikka jo kolmannessa albumissa mennään. Albumissa, jonka nimi on KRTKRTK. Beast in Black - Blind and Frozen
Kuukauden kiintiöhevi. On tosin sen verran syntikkaakin pelissä että alkaa olla heviksi kutsuminen siinä ja hilkulla, kitaroilla varustettu eurodance voisi olla lähempänä. Ursus Factory - Ei
Kolmas kuukausi tätä bändiä putkeen, eikä edes kaduta. Kaikkea muuta. Ensi kuussa tulee varmaan neljäs. Ville Nurminen feat. Vivien - 5/5
Jos yläasteräpiltä kuulostava musiikki ei tee tehtäväänsä, niin kokonaan vertikaalissa kuvattu musiikkivideo sen kyllä tekee. Vaikka pakko myöntää, kateellinen olen näistä maisemista. Ainakin jos ne olisivat horisontaalissa kuvattuna.
Topi Saha - Nebraska
Tämä on sellainen hyvä pahan päivän biisi, jonka itse olen tulkinnut "hommat on vähän perseellään, mutta ei sille kauheasti mitään mahda"-henkiseksi lohdutukseksi. Näin Sahan myös livenä yksi viikonloppu. Oli hyvä.
Antti Pouta - Itsenäisyyspäivä
"Tää on meidän määränpää, ellei lähdetä" on vähän sellainen itsestäänselvä latteus, jota kaltaiseni yksinkertainen ihminen voi miettiä päässään ajatellessaan syvällisiä. Dino Mansik - Tämä tunne mistä tiedän onko totta
Tätä lässytystä kuunnellessa tuli mieleen, että ehkä listalla voisi olla useampi kuin yksi kappale raakaa ja rehellistä HEVIÄ. (Oikeasti tykkäsin) Mr. Oizo - Let the Children Techno
Unicefin mukaan lapsella on viisi perusoikeutta:
Syrjimättömyys
Lapsen edun huomioiminen
Oikeus elämään ja kehittymiseen
Lapsen näkemysten kunnioittaminen
Tekno
Fred Falke - 808 PM At The Beach
Vaikka kesä on kuollut ja kuopattu, niin aina voi yrittää viimeiseen asti kieltää kaiken ja kuunnella kesäisiä biisejä.
Xinobi - Valsa in NJ
Yksi päivä tätä biisiä kuunnellessani ajattelin minulla olevan niin ylivertainen musiikkimaku, että minun pitäisi tehdä podcastia. Ajatus tuntui hyvältä, kunnes tajusin, että joutuisin silloin puhumaan ääneen.
Nari & Milani and Christian Marchi - The Creeps 2016
Kappaleet, joissa on julkaisuvuosi nimessä, ovat siitä huonoja että heti jää kiinni jos niitä jakaa liian myöhään. Kuulin muuten "alkuperäisen" version tästä kymmenen vuotta sitten. Paikka ikäkriisille.
Mark Knight & Ben Remember - Let Me Go
Osallistuin tällä viikolla mixtape-kilpailuun, jossa oli mahdollisuus päästä vetämään DJ-keikka. Edellisestä kunnon setistä onkin jo tovi. Saa nähdä miten kisassa käy. Tämä biisi ei mahtunut osallistuvaan mixtapeen, vaikka täyttä timanttia onkin.
FM-84 feat. Ollie Wride - Running in the Night (Josep & Kane Remix)
Oli tästä vedosta alkuperäinenkin niin hyvä, että ei tätä kauheasti olisi tarvinnut muokata. Eikä sitä oikeastaan edes ole kauheasti muokattu, aika samahan tämä on kuin orkkis. Avicii feat. Sandro Cavazza - Without You
Aviciihan lopetti keikkailun, ja ilmoitti jossain haastattelussa sen ansiosta hänellä on aikaa "opetella uusia genreitä". Mikä kuulostaa vähän höpöltä, kun tämä uusi biisi kuulostaa juuri samalta kuin kaikki vanhatkin biisit. Iggy Pop - Lust for Life (The Prodigy Remix)
Ihan onnistunut remix, joka säilyttää aika pitkälti alkuperäisen kappaleen poljennon, mutta kuulostaa silti kohtuullisen paljon Prodigyltä. En vain tiedä vielä pidänkö tästä. Boxplot - My Non-Existent Friend, Alice
Varmat kylmät väreet tästä. Bassodroppia odottavalle aikamoista kiusausta.
Kävipä niin hassusti, että osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni juoksukilpailuun (koulujenvälisiä ei nyt tällä kertaa lasketa). Hölkyttelin Kiiminki-maratonilla kymmenen kilometrin matkan, ja kellot pysähtyivät lopulta maagiseen aikaan 54:43. Oma henkilökohtainen ennätykseni, mutta sillä lopulta lohkesi vain sija 20/26. Viimeinen en sentään ollut, mutta parannettavaa jäi, sekä ajan että sijoituksen suhteen. Ja kyllähän kymppi aika lyhyt lenkki on, sitäkin voisi vielä parantaa
En tarkalleen enää muista mistä juoksukipinän sain, mutta jakaakseni hölköttelyn ilosanomaa, aloitan yksiosaisen juoksukoulun. Ja mikä parasta, se on ilmainen. Otan toki mielelläni vastaan lahjoituksia, jos koet kurssin opettaneen sinulle jotain, tai mahdollisesti (=todennäköisesti) jopa muuttaneen elämäsi suuntaa. Aluksi kuitenkin tärkeintä on hankkia kalleimmat mahdolliset lenkkarit, housut, takki, hanskat, pipo, t-paita, pitkähihainen paita, vyölaukku, hikinauha ja sukat. Kun välineet ovat kunnossa, tulee ensimmäisenä opetella juoksutekniikan perusteet helpolla kolmen kohdan ohjelmalla:
Askel 1: Ota ensimmäinen askel oikealla jalalla.
Askel 2: Ota toinen askel vasemmalla jalalla.
Askel 3: Toista askeleita yksi ja kaksi kunnes olet suorittanut lenkin.
Astuminen on ihanaa.
Onnittelut, osaat nyt kävellä. Se, mikä erottaa juoksun ratkaisevasti kävelystä, on askeleiden yksi ja kaksi toistonopeus. Alla oleva, niin ikään kolmen kohdan lista auttaa säätelemään nopeutta:
Jos hengästyttää: Juokse kovempaa
Jos hengästyttää tosi kovasti: Juokse nykyistä vauhtia
Jos happi loppuu aikuisten oikeasti: Juokse vähän hitaampaa
Suutu jo.
Tärkeintä lenkissä on kuitenkin se, että ei juokse niin kauas ettei jaksa enää palata. Silloin kyseessä ei ole enää lenkki, vaan päämäärätön vaellus. Tämän tiedonmurun sisäistämisen jälkeen on vuorossa onnittelut, sillä tiedät juoksemisesta suunnilleen yhtä paljon kuin minäkin. Loppu onkin sitten käytännössä suorittamista, sitä tekemisistä ankeinta.
Kuulin tässä yhtenä päivänä todella hauskan vitsin, ja se kyllä jaksoi naurattaa minua jopa tuntikausia. Ajattelin, että voisin kertoa sen tässä, ja sitten minä ja sinä, rakas lukija, voisimme nauraa yhdessä tuntikausia.
Mitä yhteistä on lotalla ja hiilellä? ---------- Molemmat on jylsijöitä.
Hauskaa tässä on se, että lotta ja hiili ovat sanoja, jotka tarkoittavat jotain. Jylsijä puolestaan ei tarkoita mitään. Kuitenkin jos sanoista korvaa l-kirjaimet r-kirjaimilla (tämähän on yleinen lausuntavirhe ihmisillä, joilla on ongelmia r-kirjaimen kanssa), niin kaikki kolme tarkoittavat jotain: rotta, hiiri ja jyrsijä. Vielä hulvattomammaksi tilanteen tekee se, että rotta ja hiiri ovat jyrsijöitä. Voi juku.
Harkitsin yhtenä päivänä, että pistäisin pystyyn vihanpurkublogin tämän nykyisen kaveriksi. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että painaisin A-näppäintä niin kauan pohjassa ettei enää vituta ja julkaisisin lopputuloksen netissä. Tai sitten paukuttaisin näppäimistöä nyrkeillä kunnes joko oma mielentila tai näppäimistö antaisi periksi. Loppujen lopuksi tulin lopputulokseen, että helpompi vaihtoehto on lopettaa murjotus.
Reilu vuosi sitten kerroin ja opastin rahastosäästämisessä. Silloin olin parin viikon säästämisen jälkeen tappiolla 23 senttiä. Vuosi tämän jälkeen onkin hyvä katsella uudestaan mikä on tilanne, ja voinkin ylpeänä ilmoittaa, että olen tappiolla 14,91 euroa. Hyvä minä. Ehkä se säästötili ei olisi sittenkään ollut niin huono valinta. Tai sitten OP:n rahastot ovat persettä. "Lohdullista" on sentään se, että olen sijoittanut vähän enemmän rahaa vuoden aikana, eli en onneksi ole 50% tappiolla.
Töissä saavutin viimeinkin mukavan nihilistisen "ei se haittaa"-mielentilan, jossa stressitasot laskevat huomattavasti. Tämä todennäköisesti on uuden työsopimuksen koeajan päättymisen ansiota. Enää ei tarvitse jännittää rankkoja seuraamuksia irtisanomislapun muodossa jos yhtenä aamuna laiskottaa eikä jaksa ladata ja laittaa kahvinkeitintä tulille. Voin tosin kertoa pienen salaisuuden, jos se pysyy meidän välisenä: en ole ikinä laittanut kahvinkeitintä päälle töissä. Juon teetä.
Ja kun töistä nyt on ollut puhetta, niin jatketaan samankaltaisella linjalla. Humble Bundle julkaisee tasaisin väliajoin e-kirjatarjouksia, joissa voi ostaa nipun kirjoja kohtuulliseen hintaan. Uusin setti sisältää kirjoja, joissa kerrotaan kuinka saada töitä teknologia-alalta. Yhden kirjan nimi on "Getting an IT Help Desk Job For Dummies". Tästä olisi pitänyt maksaa 15 euroa, mikä on mielestäni ihan liikaa kirjasta, jonka sisältö todennäköisesti koostuu kahdesta kohdasta: 1) vastaa puhelimeen 2) pyydä asiakasta käynnistämään kone uudelleen. Ole hyvä, nyt olet pätevä helpdesk-vastaaja.
Ja oikeassa elämässä (=ei töissä) söin uudenlaisia keksejä. Vihreällä kuulalla täytettyjä Jaffa-keksejä. Sinällään ihan järkevää täyttää hyytelöllä hyytelökeksejä. Ja mikä parasta, nehän maistuivat oikeasti ihan hyvältä. Ainakin ne pari ensimmäistä. Kuitenkin kun kaksi pötköä veti putkeen niin loppua kohti alkoi vähän tulla seinä vastaan. Silti joulu tuli vielä viimeisestäkin mieleen, koska mikään ei ole niin varma joulun merkki kuin Vihreä kuula.
No onkos tullut kesä.
S-pankki on S-ryhmän oma pankki, joka mainostaa (tai ainakin joskus mainosti) itseään "hoida pankkiasiat näppärästi kauppakäynnin yhteydessä"-tyylisellä mainoslauseella. Teoriassa ihan hyvä. Käytännössä kävin tänään tällaisessa pankissa, ja sellaisen tunnin odottelun aikana yksi (1) asiakas saatiin palveltua. Hienoa työtä. Fiksumpi ihminen kai olisi lähtenyt muualle, mutta kun oli jo perseensä penkkiin puuduttanut, ei enää viitsinyt karata
PS: Ehkä maailman paras vitsi ei ollutkaan niin hyvä, ja ymmärrän jos se tuotti pienen pettymyksen. Kerron siis toiseksi parhaan.
Mitä yhteistä on lotalla ja hiilellä? ---------- Molempia on hauska työnnellä pyllyyn.
Olen keskimäärin hyvä suunnittelemaan asioita, mutta huono toteuttamaan näitä suunnitelmia. Pieni Karhunkierros on yksi esimerkki tällaisesta asiasta, jota olen pitkään ajatellut toteuttavani "sitten joskus kesällä". Mutta niinhän siinä taas kävi, että kesä loppui, ja reissu jäi tekemättä. Paitsi että ei jäänyt. Tilapäisessä mielenhäiriössä hankin itselleni vuokra-auton, karautin Kuusamoon ja kävin kiertämässä sen kierroksen.
Sinällään vaelluksesta ei kauheasti jäänyt kerrottavaa: laitoin kännykän lentokonetilaan (paras päätös ikinä) ja talsin 12 kilometriä erittäinkin näteissä maisemissa. Yksin en harmikseni päässyt kauheasti olemaan, sillä reitti oli aika tiuhaan liikennöity. Yritin ottaa reissusta valokuvia, sillä olen pyrkinyt viime aikoina opettelemaan kuinka järjestelmäkameraa oikeasti ajetaan. Ei fotoista mitään vuoden luontokuvia tullut, mutta osa onnistui ihan kohtuullisesti ja tässä olisi parhaita, tekstuaalisesti kun reissusta ei mitään kovin uskomatonta tarinaa saa aikaiseksi
Suota löytyy, mutta sinne ei kannata mennä.
Tämän läjän kuvaamisessa oli varmasti jokin hyvä ajatus taustalla.
Jonkinlainen lutakko keskellä metsää, mutta sinne ei kannata mennä.
Ilona <3 Alex. Tiedä tosin siitä mikä tilanne on nykyään.
Abbey Road -imitaatiot kielletty.
Tämä kuva voisi olla joku hieno taidekuva, mutta se on fokusoitu aika tarkalleen ei-mihinkään.
Ihmisiä tuntui kiertävän samaa lenkkiä kahteen suuntaan, ja vastaantulijoilla oli hauska tapa tervehtiä toisiaan. Alkuunhan tämä vähän hämmensi minua, mutta pidemmän päälle siihen alkoi tottua. Loppumatkasta jo tervehdin ihmisiä kuin vanha tekijä, ja tuomitsin hiljaa mielessäni niitä, jotka eivät tervehtineet takaisin (aivan kuten minä alkureissusta).
Kuvasta käy korkeusero aika huonosti ilmi, mutta tätä varten piti könytä ylös yli 200 porrasta. Maisema oli kyllä sen arvoinen.
Komea koski. Yhdeksän metriä korkeakin oli, ainakin muistaakseni näin luin kyltistä.
Tämähän sopisi johonkin kesämökkimainokseen. Ehkä
Metsässä vettä, mutta sinne ei kannata mennä.
Tähän kuvaan tuli jopa älyttyä laittaa jotakin keskiöön.
Rauhoittavaa.
Lisää kuvia löytyy blogin Facebook-sivulta (kyllä, härski taktiikka ohjata liikennettä sinnekin suuntaan).
Suosittelen kuitenkin käymään katsomassa maisemat ihan omin silmin, nämä kuvat eivät oikeastaan tee kovin hyvää oikeutta näkymille. Pieni Karhunkierros on vain päivän reissu, ja siinäkin ehtii jo nähdä varsin muistettavia maisemia.
Edellisen osan matkapäiväkirjasta voit lukea täältä.
Kolmantena päivänä vuorossa oli vähän enemmän maisemien ihastelua. Kun lentää kauemmas, voi vahvasti olettaa että näkymätkin ovat uudenlaisia. Tämä tosin näkyi Kroatiassa käytännössä jo heti, kun horisontissa oli jatkuvasti vuori. Oulussa korkein kohta on sellaiset sata metriä, joten ero oli huomattava, tai ainakin paljaalla silmällä nähtävissä. Vielä kuitenkin kertaluokkaa elähdyttävämpiä maisemia lähdettiin etsimään kansallispuistosta, Krkan kansallispuistosta tällä kertaa. Aamuöljyäminen jäi vähemmälle, mutta macho-energiaa tuli kerättyä kuuntelemalla Tony Halmeen Mestarit Salilla -levyä. Saattoi muutenkin olla, että samainen levy soi monta kertaa matkan aikana läpi. Koska kämpille ei tullut ostettua missään vaiheessa aamupalaa, piti ensiksi suunnata tutuksi tulleeseen Lidliin hakemaan ihmisravintoa.
Kävellessä matkan varrella tuli vastaan Disneyland. Pakko sanoa, että paikkaa on joko rajusti ylihypetetty, tai sitten Kroatiassa ei ole aina niin justiinsa lisenssien ja muun sellaisen turhan kanssa. Niin tai näin, mutta kauhean kovalla luotolla en mahdollista jälkikasvuani (tai edes itseäni) tähän laitokseen päästäisi.
"Paras aamupala tulee Lidlin paistopisteeltä". Vanha saksalainen sananlasku. Ja mikäs sen hauskempaa syötävää heti aamusta kuin voitaikinaan vedetty nakkipiilo, närästys on taattu. Onneksi oli sinappia. Ja tokihan matkalle piti varata myös juotavaa. Aina sanotaan, että halvalla ei saa hyvää. Tämä ei kuitenkaan joka kerta pidä paikkaansa. Lidlistä löytyi kahden litran pullo makedonialaista Rieslingistä tehtyä valkkaria muutamalla eurolla. Toki siinä mielessä sanonta pitää paikkansa, että halvalla ei saanut hyvää viiniä, mutta kyllä litku etikkana tai oksetuslääkkeenä varsin mallikkaasti toimisi. Onneksi makua tuli vähän ennakoitua ja mukaan lähti myös muuta juomista, kuten mehua ja olutta ja mehuolutta.
Kansallispuistobussiinkaan selviytyminen ei mennyt aivan kommelluksitta. Aluksi tuli kiireessä ostettua liput väärälle päivälle, ja kun liput sai lopulta hankittua oikein, tuli pikkuisen hätä ehtimisen suhteen. Varsinkaan kun ei ollut 100% varmuutta mikä bussiasemista oli oikea. Kiireen ja rivakoiden askeleiden siivittämänä oikea pysäkki ja bussi onneksi löytyivät, jopa useita minuutteja etuajassa. Linja-autoon noustessa tapahtui kuitenkin kauhea onnettomuus, kun repun vetoketju halkesi (vai pitäisikö sano Splittasi) ja kaljat pääsivät leviämään bussin alle. En kokenut diplomi-insinöörin arvon mukaiseksi lähteä ryömimään auton alle 50 sentin radlertölkkien perässä, vaan hylkäsin tylysti neljä purnukkaa. Toivottavasti ne päätyivät hyvään kotiin bussin liikahdettua niiden päältä. Vaikka eivät ne paljon huonompaan paikkaan voineet päätyä, niin kylmästi ne jätin taakseni.
Matka kesti tunteroisen, mutta onneksi maisemat olivat ihan nättejä. Huonosti nukuttu yö vaikutti vähän negatiivisesti silmien aukioloprosenttiin, ja osa ajasta menikin vähän nukkuessa. Loppuosa meni jännittäessä, että jos tältä sillalta tipahtaisi, miten kipeää kävisi. Varmaan niin kipeää, että Iltalehteen saisi otsikon "bussi syöksyi kielekkeeltä - kaikki ihmiset kuoli saatana".
Ja kyllähän niitä maisemia paikan päällä oli. Puiston varsinainen vetonaula oli Skradinski buk, yhdenlainen vesiputous, mutta jo ennen sitäkin oli varsin hyviä maisemia tarjolla. Koska jokaisella jalat toimivat paremmin kuin pää, matka Skradinskin luo meni kävelyksi laivakyydin sijasta. Vaikka ei siinä mitään vikaa ollut, mukava talsia muutama kilometri auringossa ja katsella puita, vettä ja korkeita maastonmuotoja. Ja kiviä.
Paikan päällä kuitenkin kävi ilmi, että Kroatiassa kansallispuisto tarkoittaa aika vahvasti eri asiaa kuin Suomessa. Krkassa nimittäin haiskahti aika vahvasti turistien rahastus, huomattavasti enemmän kuin luonnon puhdas, viaton ja kaunis tuoksu. Tokihan "kansallispuisto" on vähän eri asia kuin "luonnonpuisto" (ainakin nimellisesti), mutta silti ehkä vähän enemmän luonnonmukaisuutta olisi toivonut. Vesiputous ainakin oli varsin nätti, vaikkakin paikan päällä olleet n. miljoona ihmistä haittasivat vähän siitä nauttimista. Ja kävelypolku oli aika nautittavassa kunnossa.
Vesi tippuu.
Paluu putoukselta pysäkille sujui sitten puolestaan paatilla, jossa pääsi katsomaan maisemia vähän uudesta näkövinkkelistä. Paluubussin saapumiseen oli kuitenkin tovi, mutta onneksi paikan päällä pystyi harrastamaan frisbeeriä. Ei, ei sitä valheellista versiota, joka löytyy googlettamalla, vaan oikeaa frisbeeriä, joka on 3v3 joukkuelaji. Menemättä liiallisen teknisiin detaljeihin tyydyn toteamaan, että pelissä heitetään frisbeellä olutta ja juodaan. Peli alkoi vain saada vähän kiusallisia piirteitä, kun viereen saimme cheerleadereiksi pari polvenkorkuista lasta. Kevyesti syyllinen olo yrittää kitata kaljaa kilpaa kun penskat kyttäävät vieressä. Eivätkä edes osanneet kannustaa riittävästi, sillä pelissä tuli turpaan.
Illasta oli vuorossa parasta pitsaa ikinä paikassa, joka ei ollut "jossain vanhassa kaupungissa". Itse asiassa tiedän tarkalleen missä se oli, ja nimikin jopa jäi mieleen. Bakra. Pieni kielimuuri ja täysi tupa meinasivat olla tilaamisen esteenä, mutta onneksi take-away ja käsien heiluttelu toimii tällaisessa tilanteessa. Tilauskin tuli jopa juuri sellaisena kuin piti. Pitsan jälkeen alkoi sitten vätystää, ainakin osaa porukasta. Olikin aika hajoittaa ryhmä, jonka jälkeen tapahtui ehkä koko reissun kuumottavin juttu: joku skootterijäbä yritti myydä huumetta. Vastaus oli napakka "ei", mutta valitettavasti ukuli ehti livistää mopollaan karkuun ennen kuin ehdin suorittaa siviilipidätystä, tai edes karatepotkua.
Viimeinen päivä olikin sitten vähän "jämäpäivä", sillä sille ei ollut oikein muuta suunnitelmaa kuin käydä hienossa ravintolassa, johon oli pari päivää aiemmin tullut tehtyä varaus. Mikä on toisaalta hyvä suunnitelma viimeiselle päivälle, voi tehdä sitä mikä on siihen mennessä tuntunut parhaalta. Aamulla ei tapahtunut oikeastaan mitään mieleenpainuvan jännää. Rauhallinen herätys, verkkaisa valmistautuminen ja jo valmiiksi hieman loman loppumista enteilevä tunnelma saivat ihmisen vähän laiskasti liikenteeseen.
Siinä lukee Helsinki, elikkä varmaan tiedätte missä tavataan. Kyseessähän oli kadunpätkä, johon oli listattu kroatialaisia (kesä)olympiamitalisteja, ja Suomestakin oli aika iso kasa jalometallia raahattu Balkanille päin.
Ravintolassa paikan päällä kävi vain ilmi, että ei meillä ollutkaan mitään varausta, eivätkä he muutenkaan "voineet nyt tänään mitenkään ottaa asiakkaita". Ei vaikka hienot teekkarilakit löytyivät päistämme. Jotenkin mielessä heräsi vahva epäilys, että pärstäkerroin tuli vastaan. Tottakai, koska olen pikkumainen ihminen, piti kostona mennä ravintolan terassille juomaan oluet, ja laadukkaasta palvelusta tuli jätettyä yhden kunan (n. 0.13e) tippi. Kevyttä turhautumista ei lainkaan vähentänyt se tosiseikka, että pian kännytyksen jälkeen toinen porukka käveli suoraan ravintolaan syömään.
Vaikka toisaalta, pakko myöntää, kyllä tällaisessa venesatamassa väistämättä iskee sellainen "mä en kuulu tänne"-olo.
Teekkarilakki herätti muutenkin ihmisissä kyllä keskimäärin reaktioita. Yleisin oli pitkä tuijotus, joka ei suinkaan ollut oma henkilökohtainen suosikkini. Paljon hauskempia olivat ihmisten "ooo captain"-huudot, joihin pystyi aina heittämään jotain hauskaa takaisin. Esimerkiksi suomalaisilla sosiaalisten tilanteiden reaktiokyvyilläni ja small-talk taidoillani pystyin vastamaan "yeah" tai "ha ha ha". Oma henkilökohtainen reaktioni teekkarilakkiin oli pääasiassa kauhea hiki, sillä ilmanvaihtokyvyiltään noin ylioppilaslakkia vastaava hattu ei ole optimivalinta 30:n asteen helteessä.
Onneksi pikaisen tutkimisen jälkeen lähettyviltä kuitenkin löytyi toinen meriruokaa tarjoava ravintola (paino sanalla tarjoava), joka pelasti nälkäkuolemalta. Viimeisenä päivänä loppuillan pystyikin sitten tekemään sitä, mikä ehkä Kroatiassa oli parasta: uimaan ja esittelemään itseään ilman paitaa auringolle. Pitkän ylämäen jälkeen löytyi jonkinlainen ranta, jossa pystyi vielä viimeisen kerran dippaamaan itseään suolavedessä ja aiheuttamaan pahennusta litran kokoisen Jägermeister-pullon parissa. Loppujen lopuksi ehkä ei ollutkaan ihme, että seuruettamme toisinaan luultiin saksalaiseksi.
Ilmeisesti se ranta ei ollutkaan täälläpäin.
Auringon laskiessa vielä kerran ja viimeiset uinnit ottaessa iski vähän fiilis, että kyllä tämäkin loma joskus loppuu. Sad!
Aamulla piti herätä. Erittäinkin ajoissa. Helkkari. Ja mennä lentokentälle, mikä tietää yleensä lentämistä, mikä ei yleensä kohota kauheasti mielialaa. Apinan raivolla kuitenkin kamat sai pakattua kyytiin, ja varsin menevää sekä uuteen päivään herättävää hardstyleä kuunellut Uber-kuski onnistui nakkaamaan kentälle ilman sen kummempia murheita. Paitsi että sedän autosta oli ikkuna rikki, mikä motarilla aiheutti vähän tarpeetonta melusaastetta ja jännitystä mahdollisesta lasin kiinnikesysteemin iskeytymisestä naamaan.
Ennen reissua lunttasin vähän tietoa Splitin lentokentästä ja mietin, kuinka lentokenttä voi saada 2.6 tähteä Googlen arvosteluissa? Ei kai millään muulla ole väliä kuin sillä, että lentokoneet nousevat sieltä ilmaan suhteellisen kovalla prosentilla? No, tässä tulee tämän reissun opetus: kaikki lentokentät eivät ole yhtä hyviä. Itse olen vain tottunut Helsinki-Vantaaseen (4.3 tähteä), jossa paikat ovat yleensä siistejä, ruokaa/shoppailtavaa/vessaa löytyy, ja vaikka välillä on ahdasta, niin tilaa on yleensä riittämiin. Splitin lentokentällä "ruoka" tarkoitti lähinnä yhtä sämpyläkojua, shoppailtava yhtä viina-/parfyymikauppaa ja vessa yhtä ahdasta kopperoa, jossa molemmat pöntöt oli paskottu tukkoon. Tilaakaan ei ollut, sillä kaikki matkustajat olivat ahdettuina yhteen, väkimäärään suhteutettuna liian pieneen karsinaan, jossa homma meni lopulta lattialla istumiseksi. Positiivista sentään oli se, että ilmeisesti ongelma on tiedostettu ja viereen oli rakenteilla lisäsiipi terminaaliin.
Lento sujui pääasiassa ongelmitta, joskin pelkoni alkoi saada vähän absurdeja piirteitä. Käytin koneessa Bosen vastamelukuulokkeita, sillä halusin testata auttaisivatko ne jännitykseen. Valitettavasti unohdin kuitenkin niihin sopivan kuulokepiuhan kotia, joten kuulokkeet olisi pitänyt yhdistää kännykkään Bluetoothilla. Tämä taas olisi vaatinut laitteen poistamista lentokonetilasta. Päädyin lopulta käyttämään normaaleja korvanappeja, ja niiden päälle lätkäisin vastamelukuulokkeet vaimentamaan ympäristöä. Positiivista tässä on se, että sentään itse tiedostan tämän olevan täysin idioottimaista ja typerää. Todettakoon kuitenkin, että vastamelukuulokkeet vähän yllättäen auttoivat lentopelkoon., kun joka ikistä risahdusta ei koneesta enää kuullut ja jännittänyt.
Kuten edellisessä osassa vähän vinkkasin, paluupäivänä kotimaassa odotti VR:n lakko (tai ei se ollut lakko, vaan mielenilmaus, ihan eri asia). Onneksi tämä oli jo ennakkoon tiedossa, ja kaukaa viisaana olikin tullut ostettua yöbussilippu Helsingistä Ouluun, koska lento olisi ollut varmaan ainakin 50 euroa kalliimpi (ja perillä ihmisten aikoihin). Ongelma oli toki se, että Kehäratakaan ei kulkenut, joten bussilla joutui vääntämään itsensä linja-auton lähtöpisteeseen. Valitettavasti arviolta myös kaikki muut olivat huomanneet saman asian, ja sillipurkkiefekti oli tosiasia.
Tämä on Shutterstockin mielestä "crowded bus". Totuus: ei ole. Yhdelläkään ei ole edes toisen ihmisen kyynärpää omassa silmässä.
Pitkän, ahtaan ja hikisen bussireissun jälkeen perille kuitenkin pääsi, ja olikin vähän aikaa miettiä ruokaratkaisua päivälliseksi. Vaikkei Italiassa käytykään, niin Välimeren rannalla tuli kikkailtua, ja siinä mielessä oli vähän hassua, että matkan paras pasta tuli syötyä Helsingissä. Valitettavasti tämän ruokavisiitin jälkeen pankkikortti totesi että R.I.P ja lakkasi toimimasta, kiusallisimmassa mahdollisessa paikassa odotteluolutta tilatessa. Onneksi tämä sentään tapahtui matkan loppumetreillä. Olutpaikan nimeä en muista, mutta jälkikäteen voinen todeta sen ammattilaisten paikaksi, ainakin siitä päätellen että joku veti kunnon huuto-oksennusta tiistaina kuuden aikaan iltapäivästä miesten vessassa.
Lopulta kuitenkin pääsi bussiin, jossa odotti vaatimaton kahdeksan tunnin ajomatka (vertailun vuoksi, lento olisi kestänyt tunnin). Koska seuraava päivä oli luonnollisesti työpäivä, piti jonkin verran yrittää saada unta palloon linjurissa (vertailun vuoksi, lennon jälkeen olisi päässyt kotia nukkumaan). Bussin penkillä sikiöasennossa torkkuminen, herkkiä pianoballadeja tuuttaavat Boset korvilla on hyvin paljon elämän valintoja kyseenalaistava kokemus. Toisaalta säästin muutaman euron, ja kun bussi tuli Ouluun vielä melko aikaisin, ehdin käydä kotona parin tunnin mutkan nukkumassa oikeaa unta ennen tuottavaa työpäivää.
Reissusta jäi lopulta käteen paljon hauskoja muistoja ja päähän suolaisessa merivedessä hyvin puhdistettu teekkarilakki. Ja virkistyneet muistikuvat siitä, kuinka työlästä näiden matkakuvausten kirjoittaminen on. Ei se mitään, seuraavan reissun jälkeen on luvassa samanlainen taas.
Näin unta. Näin unta, että joku, en muista kuka, kuunteli tätä tämän kuukauden soittolistaa, tunsi olonsa jatkuvasti hieman huonovointiseksi ja alkoi lopulta oksentamaan. En kerro minkä biisin kohdalla olon heikoin hetki pääsi ilmoille, mutta kuuntele ja kokeile itse.
Meat Katie & D. Ramirez - Stop the Revolution (Dubfire's Arrowhead Dub Extended)
Tässä oli varsin tymäkkä intro, eikä loppukaan biisistä tietenkään kylmäksi jätä. Vähän vaati toki tietynlaista mielentilaa että iskee kunnolla, mutta minulla ainakin on tällä hetkellä juuri sopivan verran väsy. Camelphat & Edelbrook - Cola
Tämä oli sellainen kappale, joka ei ensimmäisellä yrityksellä lähtenyt, mutta kun muutaman kerran jaksoi hinkuttaa niin kyllähän siitä yksi henkilökohtainen kesähitti tuli. Seamus Haji presents Get This! - Ya Underwear (Vanilla Ace Remix)
Maailma olisi parempi paikka jos siellä olisi enemmän funkahtavaa housea. Hardwell, Atmozfears & M.BRONX - All That We Are Living For
Isoin ero melodisen hardstyle-dj:n ja kovemman hardstyle-dj:n välillä on se, että hardcore-tyyppi heiluttaa ilmassa nyrkkiä, kun taas hardstyle-dj heiluttaa ilmassa avointa kämmentä. Ja tekee välillä käsillään sellaisia sydämiä. June Miller, James Marvel & MC Mota - Don Dada (The Breaks EP)
June Miller on siitä mielenkiintoinen drum'n'bass-duo, että ei voi ikinä olla kovin varma ennakkoon millainen uusi kappale tulee olemaan. Tällä kertaa ei ollut edes d'n'b-ralli. The Killers - Run for Cover
Paras juoksubiisi mitä olen pitkään aikaan kuullut. En tiedä onko tarkoitusta vai sattumaa että nimessäkin mainitaan "run". Roisto - No Regrets
Viikko sitten mietin, että kuinka ihminen voi elää tehden valintoja ilman että hän katuu mitään. Sitten hoksasin: sillä tavalla, ettei kadu mitään. Uskomatonta sinänsä. Glen Everhart - Golf Is Such an Easy Game
Tutustuin tässä muutama viikko takaperin hauskaan palveluun nimeltä Every Noise at Once, joka ilmeisesti pyrkii kartoittamaan n. 1000 genreä musiikkia Spotifyssä. Aina löytyy jotain uutta kuunneltavaa kun sivulla käy, joskin käyttöliittymä on aika huono. Tämä teos löytyi osastolta "Twin Cities Indie". Kansikin on yhdenlaista taidetta.
Nico & Riku Kerkola - Student Laiffii
Nyt on kyllä niin geneeristä "tentti & tonnikala"-tasoista opiskelijaelämän kuvausta, että epäilen vahvasti etteivät tämän biisin tekijät ole ikinä itse opiskelleet, vaan kaikki tieto rajoittuu oikeasti puhtaasti puhkikulutettuihin kliseisiin. 2 Times Terror - Tieto maksaa ihmisverta, naisia, lihaa ja hampaiden kultaa
Jos joku kysyisi minulta miten tämä eroaa Turmion Kätilöistä, en todennäköisesti osaisi vastata. Vaikka ei se minua kyllä mitenkään haittaa että löytyy enemmänkin menevää industrial-metallia. Rammstein - Frühling in Paris
Uudelta Rammsteinin livelevyltä pätkä (tai no, uudelta, toukokuussa tullut). Rammstein on kyllä hyvin ankea bändi kuunnella livenä, vähän väliä kuuluu jotain pauketta ja voi vain mielessään miettiä miten iso pyro tällä kertaa poksahti. Video auttaisi. Zen Cafe - Talo
Zen Cafelta löytyy aina sopiva biisi jokaiseen elämäntilanteeseen, ainakin jos on kaksikymmentäjotain-vuotias mies, jonka elämästä on suunta hukassa. Risto - Annukan kaa
Aika usein tulee sanottua, että "tämä on paras säkeistö ikinä missään", mutta nyt tuli kyllä sellainen vastaan mitä on vaikea enää ylittää:
Mun silmät eivät kestä tätä vitun kevättä.
Vaikka onhan se kivaa, kun lehdet alkaa kasvaamaan,
ja ihmiset toisiaan panemaan eikä vaan kotonaan runkkamaan,
ja kurkkimaan näkiks kukaan kun säleverho onkin avoinna.
Ursus Factory - Matt Damon
Toisinaan on kiva tietää, että en ole ainoa ketä välillä ärsyttää Matt Damonin naama. Tony Halme - Mä oon tällainen
Tämä juttu käy vielä joskus järkeen.
Steve Angello feat. T.D. Jakes - Rejoice
Suhteellisen ambienttiin synthwaveen lisättynä jonkun jenkkipastorin mölinöitä. Mielenkiintoinen konsepti. Toimii yllättävänkin hyvin.
Voin nyt lopuksi paljastaa, että se oli se June Millerin biisi, joka aiheutti unessani voimakkaan reaktion.
