Laskettele-Massa

Kävipä niin hassusti, että työpaikka järjesti laskettelupäivän. En ollut lasketellut suunnilleen kymmeneen vuoteen, ja kymmenen vuotta sittenkin laskettelu tarkoitti lähinnä sitä, että kiinnitin lumilaudan jalkoihin ja kynsin mäkeä perseelläni. Yhden kerran ehdin oikeassa laskettelukeskuksessa käymään, mutta se riitti ankkurihissitrauman hankkimiseen. Mutta jos joku maksaa minulle välineet, niin teen mitä vain. Ihan mitä vain. Vaikka laskettelen, ja menen hissillä ylös.

Jonkinlainen näkymä Iso-Syötteen huipulta.

Sen lisäksi, että edellisestä laskettelukerrasta oli kulunut kymmenkunta vuotta, niin vähintään yhtä pitkä aika oku kulunut siitä kun viimeksi olen ylipäätänsä seissyt minkäänlaisten suksien päällä. Lähtökohdat onnistuneelle reissulle olivat siis vähintäänkin vahvat, mutta silti jostain syystä jonkinlainen jännitys saattoi vähän kaivaa mieltä. Onneksi työpaikalla on työntekijöilleen myös henkivakuutus.

Ensimmäisen kerran sitten vuokrasukset jalkaan saatuani kaaos Iso-Syötteellä oli valmis. Käveleminen ei enää onnistunut ja liukuminenkin aika heikosti. Tuntui, että suksista puuttui kaasu, jarru ja ratti. Kytkintäkään ei löytynyt. Hissiin asti kuitenkin sai vaaputtua, ja ensimmäinen nousu oli vähintäänkin kuumottava kokemus kuin muistelinkin. Kun yksi jalka lähtee vasemmalle ja toinen oikealle, on nauru kaukana. Jalat olivat kyllä pelottavan kaukana toisistaan.

Se, saattoi vähän enemmän naurattaa, oli ensimmäinen laskuni kyseisenä päivänä. Itseäni ei huvittanut, mutta ehkä sivustaseuraajia. Selvisin valehtelematta kolme sekuntia "pystyssä" ennenkuin jouduin kokeilemaan lumen pehmeyttä naamalla ensimmäistä kertaa. Pystyyn vain, ja viisi sekuntia vertikaaliasennossa ennen kaatumista. Loppumatka menikin pääasiassa sivuttaissuunnassa askel-viereen tyyliin alas vaappuessa. Reilun kilometrin mittaisen rinteen "laskemiseen" kului lopulta puolisen tuntia.

Tässä vaiheessa olin valmis lähtemään kotia murjottamaan, mutta päätin vilkaista aluksi vihreät rinteet. Harmikseni huomasin, että rinteet olivat täynnä pieniä lapsia, joiden sekaan en kehdannut itse mennä pyörimään. Ainakaan ilman lasta. Paluu takaisin oli siis väistämätön. Keräsin kuitenkin sisäistä voimaa katsellessani mäkeä alas rymistelleitä laskettelukoululaisia, ja hoksasin etten olekaan ainoa, jolla on hommat vähän hakusessa.

Kiukulla suuntasin takaisin hissiin, ja tyynellä, jopa zenmäisellä rauhallisuudella rinteeseen. Parin hampaat irvessä suoritetun laskun jälkeen homma alkoi jopa jossain määrin onnistua. Muutamat voltit tässä välissä toki ehti heittää vaikka hyppyriä ei vielä löytynytkään. Heti kun sai kohtuullisen draivin päälle, joutui syömään lounasta. Toisaalta, on hyvä lounaalla kerätä massaa että valuu mäkeä alas kovemmalla vauhdilla. Koska aloittelija nimenomaan haluaa lisää vauhtia.

Loppua kohti rinteet sitten alkoivat muistuttaa enemmän vastakäännettyä kukkapenkkiä. Tässä vaiheessa kävi ilmi se vähän veemäinen seikka laskettelusta, joka pätee myös esimerkiksi pyörällä ajeluun ilman käsiä: mitä nopeampaa menee eteenpäin, sitä helpomaa tekeminen on. On hankala vaikkapa tehdä käännöstä jos ei liiku. Lounas kuitenkin ilmeisesti auttoi vaaditun vauhdin keräämisessä, sillä pysyin jopa kolme(!) peräkkäistä laskua pystyssä.

Kaiken kaikkiaan, alun kauhuista huolimatta ihan hauska reissu. Ennenkaikkea positiivista oli se, että suksilla tuli yhtä montaa kertaa alas kuin meni ylös, eli ei tarvinnut kertaakaan moottorikelkan/medihelin/hengenpelastajan kyytiin nousta. Voisi kuitenkin toivoa, että seuraavaan kertaan ei aivan kymmentä vuotta menisi, sillä siinä ajassa ehtii unohtaa kääntymisen ja jarruttamisen jalot taidot.