Vielä keskimääräistä satunnaisempaa höpinää.

Viime aikoina blogiin keskittyminen on ollut heikohkoa, sillä 1) töissä on vähän kiireen tynkää ja se heijastelee arkielämän puolella, ja 2) erehdyin käynnistämään Civ V:n pitkästä aikaa, enkä osannut enää samuttaa sitä. Näistä kahdesta, mielestäni erittäinkin hyväksyttävästä syystä, en ole jaksanut ajatella yhtä tai kahta kappaletta enempää mitään. Joten tässä olisikin sitten läjä yhden tai kappaleen juttuja ilman sen kummempaa punaista lankaa.

Jos olet koskaan miettinyt mistä Civ:n nuke-Gandhi juttu tulee, kannattaa lukea tämä.

Iltalehdestä löytyi raflaava otsikko "Pokémon-peli kiristää ihmisten välejä Oulussa". Lyhkäisesti jutun pihvi oli se kuinka ennen hiljaisen asuinalueen ihmiset pahoittivat mielensä siitä, että asuinalue ei enää ollutkaan hiljainen. Vuosikausia penikat on koitettu työntää pihalle, ja nyt kun heidät sinne vapaaehtoisesti saadaan, onkin ihmisillä paha mieli koska heitä joutuu katselemaan. Mikä ei sinänsä ole väärin.

Tässä kuvassa näemme, kuinka vanhuuden saavuttanut ihminen imee itselleen elinvoimaa lapsi-ihmisen korvan välityksellä.

Oikeastihan vanhemmat ihmiset pahoittavat mieltään enemmän nyt koska lapset eivät enää ole kotona ja joutuu olemaan yhdessä oman siippansa kanssa. Tämä taas aiheuttaa sen, että ihmiset tajuavat minkälaisen murjottavan torspon kanssa sitä todellisuudessa asusteleekaan, mikä loppujen lopuksi aiheuttaa kovaa pinnan kiristymistä. Varsinkin jos hoksaa, että yhteistä elämää on vielä usempi vuosikymmen edessä sen nurkassa nalkuttavan haahkan kanssa. Onneksi en ole vanha.

Toisaalta, jos toisen osapuolen päästää päiviltä, tarvitsee parisuhdetta sietää huomattavasti vähemmän aikaa.

Toinen seikka, joka aina nousee esille Pokemon-pelin yhteydessä, on autojen alle juoksevat lapset, joilla ei ole aikaa kiinnittää ympäristöönsä huomiota "paremman tekemisen" vuoksi. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että näitä suisidaalisista tendensseistä kärsiviä lapsia on ollut olemassa iät ja ajat, mutta kun tämä peli retuuttaa lapset ulkoilmaan, joutuvat autoilijat taas oikeasti kiinnittämään liikenteeseen huomiota. Jospa kohta virtuaalilasit tulisivat muotiin ja patistaisivat nappulat taas sisälle.

"Hei, me tykkäämme ylittää suojateitä katsomatta aluksi vasemmalle, sitten oikealle ja uudestaan vasemmalle"

Kävin muuten Koitelinkoskella. Kuten Wikipedia tietää kertoa, "Koitelinkoski eli Koiteli on Kiiminkijoessa Kiimingin kirkonkylän eteläpuolella seututie 848:n varrella Ylikylässä sijaitseva noin kahden kilometrin pituinen, lähes luonnontilainen koskialue". Lähes luonnontilainen alue, joka sisältää nuotiopaikkoja, riippusiltoja, bajamajoja, tanssilavan tynkää ja kahvilan. Henkilökohtainen takaloosterinikin on luonnontilaisempi paikka kuin tämä.

No okei, oli siellä vähän luontoakin.

Töissäkin menee ihan kohtuullisesti. Sain elämässäni ensimmäistä kertaa bonuksen hyvin tehdystä työstä. Tällä tuli ainakin todistettua se, että minusta tuskin on ikinä korruptoituneeksi ison yrityksen toimitusjohtajaksi. Sain nimittäin muutaman satasen bonuksesta todella huonon omantunnon, koska tein vain parhaani, mikä ei kai sitten mielestäni ole riittävä syy bonukseen. En tiedä miten miljoonabonusten nosto onnistuisi "koska pystyn siihen"-periaattella.

Rikkaat roviolle.

Mitä tällä rahalla sitten ostin? Aluksi ainakin Trackmania Turbon, koska se sattui olemaan tarjouksessa. Aiemmasta Trackmania Nationsista nimittäin jäi lämpimät muistot. Toki kun pelaa Trackmaniaa pleikkarilla, menettää modaamisen tuoman hauskuuden. Oli niiiin hauskaa ajaa vaaleanpunaisella Lamborghinilla katollaan. Ja tulla syytetyksi huijaamisesta. On luonnollisesti toki järkevää syyttää sitä sijalla 18/20 olevaa pelaajaa huijaamisesta, sillä hänellä on jokin selkeä salainen etulyöntiasema.

Vaikka kyseessä onkin Trackmania Stadium ja press forward-rata niin on tämä silti aika jännittävää katsottavaa.

Halpa-Hallin polkupyörät, ne todella kääntää mun pään

Tässä on vanha pyöräni. Uskollinen sotaratsu, joka palveli aina jokaisen muistamasta legendaarisesta syksystä 2011 kevääseen 2016 saakka. Tästä pyörästä ei kuitenkaan "pitkästä" palveluajasta huolimatta jäänyt kauheasti positiivisia muistoja. Oikeastaan kaikenlaisia muita senkin edestä. Eikä se lopulta ollut edes kovin uskollinen.

Kun minua, karaistunutta diplomi-insinöörikarpaasia katselee, voi olla vaikea uskoa että minäkin olen joskus ollut fuksi. Näin kuitenkin oli, syksynä 2011, kun olin vasta Ouluun muuttanut hentoinen ihmistaimi. Ihmistaimi, jolla ei ollut pyörää. Kuitenkin fuksisuunnistustapahtuma oli tuloillaan, ja minulle vinkattiin että pyörä olisi menoa mukavoittava väline. Matka yliopistolta keskustaan kun tuppaa olemaan vähän turhan pitkä jalan (kuutisen kilsaa, ei pysty ei kykene).

Niinpä sitten marssin Halpa-Halliin ja ostin Xtreme Strada-polkupyörän alennusmyynnistä kohtuulliseen 199 euron hintaan. Fuksisuunnistuksen sitten poljin varsin tyytyväisenä uuden pyörän kanssa. Aamuyöstäkin muistaakseni vielä suhailin varsin tyytyväisenä uudella pyörällä kotia. Voisikin tiivistää, että noin 48 tuntia ostoksen jälkeen olin varsin tyytyväinen pyörään. Tässä vaiheessa olin kuitenkin vielä onnellisen tietämätön minkälaisen helvetin läpi tämä mankeli minut lopulta veisi.

Suunnistuksen jälkeen alkoivat sitten ongelmat, joita jatkui oikeastaan niin kauan kuin käytin pyörää. Ensimmäinen vika oli, että takarenkaassa ei pysynyt ilma. Mielenkiintoisen ongelmasta teki se, että renkaassa ei ollut reikää, ja venttiilikin piti ilmaa hyvin. Myöskin jos rengas oli kämpässä, se piti ilmaa, mutta jos rattaan erehtyi ruuvaamaan kiinni, se tyhjeni tunnissa parissa. Aluksi epäilin että kyseessä oli kujeileva naapuri, mutta kun sama alkoi tapahtua kodin ulkopuolella, hylkäsin tämän ajatuksen. Tai sitten naapuri olikin stalkkeri, joka seurasi joka paikkaan.

Joka tapauksessa, tämä ongelma korjautui vaihtamalla sisäkumia. Hankala sitä on ehjää rengasta paikatakkaan. Probleemana saattoi olla pyörän mukana tulleet Halpa-Hallin omat sisäkumit, joissa venttiili oli oudonmallinen, Sisäkumeja pääsikin vaihtamaan tiuhaan, sillä renkaat puhkeilivat jatkuvasti viiden vuoden ajan. Toki fiksumpi ihminen olisi hoksannut tämän aiemmin, mutta viime kesänä paikatessa kumia tuhannetta kertaa huomasin päällykumista törröttävän lasisirpaleen, joka ilmeisesti puhkoi rengasta tasaisin väliajoin. Aina ei voi olla kovin fiksu.

Toinen vakio-ongelma tässä pyörässä oli joka ikisen mahdollisen mutterin ja pultin löystyminen. Esimerkiksi etulokasuojaa/etuheijastinta paikallaan pitävä pultti ei ikinä pysynyt kireällä, mikä aiheutti kaksi ongelmaa: ensinnäkin, jyräsin pyörällä heijastimen säleiksi kun pultti irtosi ja heijastin tippui. Toisekseen, etulokasuoja tipahti jatkuvasti renkaan päälle, mikä aiheutti kasvaneen polkuvastuksen lisäksi sen, että kaikki mahdollinen lumi, loska ja vesi roiskui suoraan housujen lahkeille.

Tämän lisäksi esimerkiksi tarakan kiinnikeruuvit ovat hävinneet johonkin. Iso ongelma tässä on se, että en ole vielä onnistunut löytämään reikään sopivia pultteja, joten tarakka laahaa pyörän perässä. Toisinaan joku on meinannut hypätä kyytiin, mutta onneksi olen estänyt ajoissa. Näiden kahden pulttiepisodin lisäksi ainakin penkkiä, runkolukkoa, käsijarruja ja takapyörää kiinnipitävät pultit ovat ratkaisevilla hetkillä pettäneet.

Ketjut ovat myös mielenkiintoinen tarina. Jos pitää tylsä tarinoita mielenkiintoisina. Ketjut olivat nimittäin ilmeisesti valmistettu laadukkaasta kiinalaisesta teräksestä, sillä ne venähtivät puolen vuoden sisään niin pitkiksi, että pyörällä polkemiseen sai käyttää tuplasti lihasta ketjujen pomppimisen takia. Toki kun sitten hankin jossain määrin laadukkaamman ketjun, katkoin sen liian lyhyeksi ja kiroilin ääneen kaksi kertaa. En minäkään täydellinen ole.

Käsijarruissa oli taas se ongelma, että jarruvaijerilla oli tapana irtoilla itse jarrusta. Tämä puolestaan johti siihen hupaisaan tilanteeseen, jossa alamäessä jarrukahvan nykimisellä oli vaikutusta vauhtiin tasan nolla. Onneksi jalkajarrut pelastivat näissä kiusallisissa tilanteissa. Ja se tosiasia, että pyörä ei oikein tykännyt muutenkaan kerätä kauheasti vauhtia alamäkeen. Kai tämänkin olisi voinut korjata, mutta suoraan sanottuna motivaatio korjata yhtään mitään tästä pyörästä oli myöskin tasan nolla. Korjasi nimittäin mitä tahansa, se oli viikon sisään uudestaan rikki.

No, onneksi viimein sain tänä keväänä hankittua sen verran rahaskua että pystyin ostamaan uuden pyörän. Tai käytetyn. Neljälläkympillä. Mikä on oikeastaan erittäin kohtuullinen hinta Tunturista. Sanotaan nyt näin, että neljän kuukauden aikana en ole joutunut tekemään _mitään_ korjausoperaatioita uudelle pyörälle, en edes pumppamaan ilmaa renkaisiin, kun taas edellinen pyörä alkoi hajota neljän päivän sisään. Eli voisi jopa väittää, että halvin vaihtoehto ei aina olekaan paras.

Ainoa hyvä puoli vanhassa romussa oli se, että se ei kelvannut edes varkaille. Eikä ole vieläkään kelvannut, olen jättänyt sen pihalle odottamaan jotakuta pyörän tarpeessa olevaa narkkia, joka veisi sen pois ja minä itse käärisin vakuutusrahat. Vaan ei. Muistan kyllä löysien ketjujen aikaan, että baariin mennessä nostin aina ketjut pois paikoiltaan että kukaan ei pyörää ainakaan ajamalle vienyt pois. Pyöränpumppu piti luonnollisesti olla mukana kaiken varalta jos rattaat taas olisivat päättäneet tyhjentyä bailatessa.

Tosin pyöränpumppukaan ei pelastanut kun baarista palatessa takahammasratas päätti irrota vanteesta. Tai kun vaihteisto levisi kesken matkan. Ei ollut suinkaan harvinaista, että piti soittaa aamuyöstä soittaa joku hakemaan sekä minut että pyörä, se kuuden kilsan matka oli kuitenkin suhteellisen ankea taluttaa. Ei ollut missään vaiheessa elämää, päivällä tai yöllä, työ- tai viihdematkalla, kauhean harvinainen ajatus, että koko pyörä teki mieli työntää ojaan ja jättää sinne.

Toivon mukaan tämä blogiteksti toimii varoituksena niille ihmisille, jotka harkitsevat halvan pyörän ostamista. Vähentää nimittäin aika monta baaria verenpainetta kun ei tarvitse jatkuvasti tapella polkupyörän kanssa, vaan voi keskittyä sillä ajamiseen. Se muutama satanen, mitä sillä huonolla pyörällä säästää, ei todellakaan ole oman mielenterveyden menettämisen väärti. Myöskin, jos joskus näet jonkun polkevan Xtreme-polkupyörällä, voit olla satavarma ettei hän ole tyytyväinen pyöräänsä.

Kirjoittaja ei enää ikinä osta halpaa pyörää Halpa-Hallista tai muualtakaan.

Tutkinnan alla hauskat kuvat Facebookista.

Silloin kun minä olin pieni, Facebookissa oli paljon hauskoja kuvia. Enkä nyt puhu mistään typeristä meemikuvista joita nykyään on netti väärällään, vaan aidosta huumorista aikuiseen makuun. LiibaLaaba jakoi joka päivä hupailuja työmiehen päivän piristämiseksi, ja toinen yhtä laadukas sivu oli HymyHuulet. Viikosta toiseen nämä Facebook-sivut pitivät huolen siitä, että elämistämme ei loppunut nauru, ei kyyneleet eikä mikään muukaan, mitä ihminen tarvitsisi elämäänsä.

Syystä tai toisesta näiden kuvien suosio on kuitenkin kokenut jonkinlaisen inflaation. Vanha kunnon LiibaLaaba on nykyään jokin pöljä Buzzfeedin tapainen klikkihuoraus-sivusto, eikä heiltä enää kummemmin irtoa hauskoja kuvia. Toinen sivu, Hymyhuulet, on kokenut vähän samanlaisen kohtalon, paitsi että he jakavat pääasiassa kohokohta.com-roskasaitin linkkejä ja kuvia kakuista. Selkeästi vanhat hyvät ajat ovat takanapäin, mutta se ei estä tätä blogia palaamasta niihin kultavuosiin.

Esimerkiksi tämä löytyi vanhempia kuvia selataessa, ja voisi helposti olla aikamme klassikko: jostain "lainattu" kuva Jerry-hiirestä, hauska vitsi liittyen miesten typeryyteen ja kaiken kruununa vesileima alakulmassa. Ehdottomasti piristää työmiehen (tai -naisen, huom. tasa-arvo) päivää. Tykkäisin, jakaisin ja kommentoisin vielä perään että tykkäsin ja jaoin.

Tokihan näillä sivuilla piti olla inspiroivia sitaatteja. Koska mistä muualtakaan elämän kovan koulun oppilaat ammentaisivat itseensä syvällistä tietoa ja ymmärrystä maailmasta. Esimerkiksi tästä kuvasta opin sen, että vaikka Aune sanoisi minua rasittavaksi ämmäksi, minun ei tarvitse siitä välittää, vaan voin olla oma itseni (eli rasittava ämmä). Tästä tykkäisin, mutta en välttämättä jakaisi

Toistuva teema näillä sivuilla oli myös kahvi. Samalla tavalla, kun ihminen tarvitsee aamuisen kahvikuppinsa toimiakseen, myös näiden sivujen piti postata aamuinen kuva siitä, kuinka ihminen tarvitsee aamuisen kahvikuppinsa toimiakseen. Tästä en välttämättä tykkäisi, sillä tässä ei ole yhtään Karvisen kuvaa varustettuna "älä puhu minulle ennen kuin olen juonut kahvia"-tekstillä.

Taatusti myös yksi perusvarma hupailun aihe oli kuntoilu. Tässäkin eepoksessa tiivistyy monta tärkeää asiaa aikamme laadukkaimmille viihdekuville: kuva vanhasta mummosta, Comic Sans fontti ja hauska vitsi siitä, kuinka liikuntaa ei jaksa harrastaa, koska siinä tulee hiki. Kyllä tähänkin pitäisi tykkäys ja jako laittaa.

Mikä on hauskempaa, kuin nähdä tuhannennen kerran sama kuva kuin minkä näit internetissä kymmenen vuotta sitten? Nähdä sama kuva, mutta höystettynä hauskalla kaskulla. Tai jollain sen suuntaisella. Pakkohan tästä on tykätä. Jakoa en uskaltaisi laittaa, sillä parempi puolisko käsittäisi ehkä väärin jos jakelisin naisten seuranhakuilmoituksia Facebook-seinälläni.

Toivottavasti joku jossain päin kaunista Suomenmaatamme inspiroituu näistä aikamme mestariteoksista ja alkaa tehdä uusia. Ei minulla mitään leivosten kuvia ja reseptejä vastaan ole, mutta eivät ne kuitenkaan aiheuta samanlaisia tunnekuohuja kuin nämä. Haluaisin vain pitkästä aikaa tuntea sydämessäni edes jotain. Iloa. Surua. Vitutusta niitä typeriä, Minioneilla täytettyjä mietelausekuvia kohtaan. Olen vain ihmisen tyhjä kuori ilman näitä. Pelastakaa minut.

Karhunpoika sairastaa

...paitsi etten ole karhu, tai mikään muukaan ursidae-heimon jäsen. Sitä paitsi olen mies, enkä poika enää. Eli suoraan sanottuna nyt tuli aika harhaanjohtava otsikko. Tosin oikeasti kävi niin, että sairastuin. Nuhakuume, tai joku muu vastaava jokasyksyinen tauti, joka aiheuttaa kuumetta, yskää ja yleispätevää pahaa oloa vajaan viikon ajaksi.

Tämä pöpö johti lopulta siihen, että jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni ottamaan sairaslomaa. Pari kertaa on toki vähän nuhaisempana tullut käytyä töissä, kuten suoraselkäisen työtä tekevän suomalaisen miehen kuuluu, mutta nyt oli jo oikeasti niin huono olo että joutui jäämään kotiin sairastelemaan. Rankkaa.

Sairaslomalle pääseminen oli yllättävän helppo prosessi: soitto pomolle että "en tule tänään töihin", ja siinä se.

Sairastamisen ehdottomasti paras puoli onkin se, että saa jäädä kotiin. Vaikka töissä satunnaisesti kivaa onkin, niin ei se kotia voita. Mukavinta on, että kotona ei tarvitse miettiä pointtereita tai muita ohjelmoinnin ankeampia aspekteja jos ei välttämättä halua. En muista että olisin ikinä halunnut. Nukkuakin saa niin pitkään ja paljon kuin haluaa, joskin unenlaatu kärsii jatkuvasta hikoilusta ja omituisisita unista.

Huono puoli sitten onkin luonnollisesti se, että sairastaa. Eli olo on koko ajan semipaska, nenä vuotaa ja väsyttää. Itselläni tulee aina kuumeessa myöskin erittäin ikävä lihassärky, joka muuttaa jokaisen liikeen tuskaiseksi Kristus-passion veroiseksi kärsimysnäytelmäksi. Parhaimmillaan sängyssä makaaminen ja hengittäminen sattuu joka paikkaan.

Näin paljon käytettyjä nenäliinoja, eikä minulla ole edes nenä tukossa ( ͡° ͜ʖ ͡°)

Tämän vuoksi sairastelulla onkin se hyvä puoli, että omaa terveyttään osaa arvostaa uudella tavalla. Kun sängyssä makaa tuskissaan 36.9 asteen kuumeessa ja pelkää kuolemaa, haluaa vain että se kaikki on ohitse ja olisi jälleen terve. Jos sitten lopulta parantuu ja olemassaolo ei olekaan jatkuvasti pelkkää kipua ja tuskaa ilman nautintoa, siitä pystyy satunnaisesti jopa nauttimaan.

Sitä paitsi kun on sairaana, voi katsella telkkaria. En oikeastaan ole missään vaiheessa katsonut niin paljon olympialaisia kuin niiden puolentoista päivän aikana mitä olin sairaslomalla. Taitouinti oli ihan hauskaa, se räpiköinti muistutti vähän sitä kun itse yritän harrastaa normaalia uintia. Ilmeetkin olivat yhtä järkyttyneitä. Jossain määrin huvittaa se, että Pohjois-Korealla on huomattavasti parempi mitalisaldo (2-3-2) kuin Suomella (0-0-1).

"Mä oon niin onnellinen"

Telkun töllöttelyn vastapainoksi voi sitten murehtia töiden kasautumista. Oma työ kun tuppaa olemaan vähän sellaista, että jos tänään ei tee töitä, niin huomenna pitää sitten tehdä tämän päivän ja huomisen työt. Periaatteessahan tässä ei ole kyse kuin puutteellisesta delegoinnista, mutta omien alamaisten puute haittaa töiden nakittamista. Toki yksi vaihtoehto on palkata intialainen freelancer saikun ajaksi.

Mutta periaattessa kun pitäisi olla töissä, ja ei ole, niin siitä seuraa ympärivuorokautinen syyllisyyden musertava tunne. Toki, jos kuumeessa yrittää pää punaisena tehdä töitä, on työn jälki mitä sattuu ja yleensä itsekin päätyy vain huonompaan kuntoon. Kukaan ei ole pipinä kirjoittanut hyvää tietokantakomentoa. Mutta silti, jos kädet jossain määrin pelaavat niin "periaatteessa" on mielestään työkykyinen. Eihän sitä koodaamiseen muuta tarvitse kuin liikkuvat sormet.

Mutta. Se tärkein seikka, joka kuitenkin tekee sairastamisesta "sen kaiken arvoisen". Kun ei oikein jaksa tehdä fyysisesti mitään, voi kirjoitella hassuja juttuja internettiin. Pienissä höyryissä ne parhaat jutut muutenkin tulevat. Blogiin voi kirjoittaa kymmeniä hauskoja tekstejä. Periaatteessa näin. Käytännössä koko sairasloman väsytti niin paljon etten jaksanut hakea läppäriä laturista.

Voidaan kuitenkin täysin luotettavalla mittarilla sanoa, että sairastamisessa on enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Tämä "täysin luotettava mittari" on sanalaskuri, jolla pystyy laskemaan, että sairastelun hyvistä puolista tuli lopulta 221 sanaa ja negatiivisista 160 sanaa. Näin ollen voi ilmeisesti todeta, että ennemmin viettäisin loppuikäni pienessä nuhakuumeessa kuin flunssattomana. Joka päivä sitä oppii itsestään jotain uutta.

Livin' the dream.

Miten nollat ja ykköset haalistuu

Onpa olemassa Olavi Uusivirran biisi nimeltään Kultaa Hiuksissa, jossa lauletaan seuraavaa:

valokuvia kellastuneita ei meistä tuu

miten nollat ja ykköset haalistuu

Koska tiedän seikan tai pari tietokoneista, koen velvollisuudekseni auttaa Oltsua kappaleessa esitetyn kysymyksen kanssa. En toki voi olla täysin varma onko se varsinaisesti kysymys vai enemmänkin toteamus, mutta en toisaalta ole koskaan missannut tilaisuutta päästä pätemään, enkä missaa sitä nytkään.

Kuten kaikki varmasti tietävät, tietokone säilöö tietoa kovalevylle. Tälle levylle tieto tallennetaan juurikin niinä nollina ja ykkösinä, kuten kappaleessa todetaan, ja näitä nollia ja ykkösiä kutsutaan biteiksi. Vanhoissa HDD-levyissä näitä bittejä tallennetaan magnetismin keinoin, kun taas uudemmissa SSD-levyissä ykköset talletetaan sähkövirran avulla. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että tietokoneessa on kovalevy, joka on täynnä nollia ja ykkösiä, ja bittien "haalistuminen" on mielenkiintoinen asia. Ja todellinen asia.

HDD-levyllä bitit talletetaan magneettikenttinä, joiden muutosten perusteella päätellään onko kyseessä nolla vai ykkönen. Tässä näennäisen yksinkertaisessa ajatuksessa piilee vain ongelma: jos tietoa ei kirjoiteta uudelleen, toisin sanoen jos magneettikentät eivät muutu, alkavat nämä kentät heiketä. Ajan myötä voidaankin sanoa, että nollat- ja ykköskentät haalistuvat, kun ne hitaasti palaavat tilaan, jossa niillä ei ole enää magneettista varausta. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa bitit luetaan väärin, ja lopulta kovalevy on lukukelvoton.

Tämä ehkä selvittää jotain. Kuva täältä.

SSD-levyillä data on yleensä puolestaan sähköisesti tallessa flash-muistissa olevissa NAND-piireissä. Tällaisessa sähköön perustuvassa tallennuksessa on kuitenkin sama heikkous kuin kaikessa muussakin sähköön liittyvässä: sähkövaraus heikkenee ajan kuluessa. Bitit siis haalistuvat, mutta hieman eri tavalla: NAND-piiriin laitetaan sähkövirtaa, kun piirin sisältö halutaan lukea nollaksi. Varauksen heiketessä jossain vaiheessa piirin sisältö luetaan kuitenkin ykköseksi, ja lopputuloksena on levy, joka sisältää pelkkää ykköstä. Ykkösbitit eivät siis haalistukaan SSD-levyllä. (!)

Tämä tuskin mitään selittää. Kuva täältä.

Kun toisen säkeen kysymys on käsitelty, voidaan siirtyä ensimmäisen säkeen väitteeseen "valokuvia kellastuneita ei meistä tuu". Tämä on hieman monikäsitteinen toteamus, jonka voi ajatella usealla eri tavalla. Itse kuitenkin tulkitsen tämän niin, että "meistä" on olemassa ainoastaan digitaalisia valokuvia, jotka eivät periaatteessa kellastu, toisin kuin nostalgiset paperikuvat. Tämä kävisi erityisesti järkeen kun seuraavassa säkeessä puhutaan nollista ja ykkösistä ja niiden haalistumisesta.

Jotta voitaisiin miettiä digitaalikuvan kellastumista, täytyy aluksi pohtia kuinka kuvat talletetaan kovalevylle. Digitaalisille kuville on olemassa (liiankin) monta erilaista formaattia. Yhden vahvuus on pieni koko, toinen pystyy tuottamaan laadultaan parempia kuvia ja kolmas tukee jotain hienoa ominaisuutta. Näiden lisäksi on myös olemassa raakadataformaatteja. Nämä ovat erityisen kiinnostavia kellastumistapauksessa, sillä ne sisältävät suoraan tiedon jokaisen pikselin väristä.

Näin ollen, tämä tieto yhdistettynä tietoon datan korruptoitumisesta kiintolevyillä, on mahdollista että tietokoneelle säilytetyt kuvat itse asiassa kellastuvat. Tämä tapahtuu, kun bittikartan punaisen ja sinisen väritason bitit muuttuvat yhdessä nollista ykkösiksi, tai kun vihreän värialueen bitit alkavat lähestyä nollaa. Tämä on mahdollista lähinnä näillä pakkaamattomilla formaateilla, sillä pakatut formaatit käyttävät algoritmeja, joissa bittimuutokset herkästi korruptoivat kuvatiedoston lukukelvottomaksi tai epämääräiseksi sekamelskaksi.

Onko tällainen digitaalikuvan kellastuminen sitten mahdollista? Ehkä. Onko tällainen todennäköistä? Ei todellakaan. Todennäköisempää on, että bittimuutokset tapahtuvat satunnaisesti pitkin kuvatiedostoa, jolloin kellastumisen sijasta lopputuloksena on vain särkynyt kuvatiedosto. Lisäksi muutokset tapahtuvat normaalisti koko kovalevyn alueelle, joten kauheasti mutaatioita ei yhteen kuvatiedostoon tapahdu ennen kovalevyn käsiin lahoamista.

Toisaalta, kun tiedetään että kovalevyjen data muuttuu niiden ollessa koskemattomina, voidaan käyttää sitä tekosyynä mihin tahansa: "en oikeasti ole katsonut ultimate muscle roller legendia YouTubesta, kovo vain pisti sen sivuhistoriaani kun en käynnistänyt konetta eilen". Käytännössä tietojen häviämisestä ei liian huolissaan kuitenkaan kannata olla, sillä se on yleensä vuosien prosessi, ja jos haluaa mielenrauhaa, niin todennäköisesti datan uudellenkirjoitusta varten löytyy työkaluja. Ja varmuuskopiointi on aina jees.

Loppuun vielä itse biisi, joka oli kyseessä. Haluaisin kovasti tietää mitä videossa tapahtuu.

Kuukauden soittolista: Elokuu 2016

Olen viimeisen kuukauden aikana saanut palautetta musiikkimaustani. Sitä on muun muassa sanottu kiertäen "pappamaiseksi" ja suoraan "paskaksi". En tiedä kumpi näistä on kovempi loukkaus, mutta toisaalta kummastakaan ei oikeastaan voi pahoittaa mieltään kun ne kuitenkin ovat totta.

XS Project - Bochka, Bass, Kolbaser
Tämä on se biisi siitä videosta, jossa joukko venäläisiä tanssii leikkikentällä ja josta on tehty paljon hauskoja giffejä. Yllätyin hieman kun tämä ilmestyi Spotfifyyn.

Tämä video on venäläisin asia jonka tiedän. Montako Adidaksen raitaa löydät videosta?

S3RL - MTC (Different Heaven Remix)
Biisin lyriikat puhuttelevat minua äärettömän syvällä tasolla. Sitä paitsi jos alkuperäisen julkaisun kansikuva on näin hieno, niin ei tämä remixikään voi huono olla:

The Rhythm Method - Party Politics
Oli ajatus laittaa jo viime kuun listaan, mutta pääsi unohtumaan. Hyvää (?) kannattaa odottaa. Hauskaa ja erittäin englantilaisen kuuloista diskomusiikkia.

Kepes Mode - Puhtauden pormestari
Jos joku kappale innostaa siivoamaan, se ei voi olla huono. Tai ainakin se on sellainen jota minun pitäisi kuunnella useammin.

WikiRock - Ritari Ässä
Musiikkia Wikipedia-artikkeleiden sisällöstä. Jännittävää. Ja opettavaa. Yllättävän hyvin onnistuttu sovittamaan, veikkaisin että tietokirjatekstin paukuttaminen biisin muotoon ei ole helpoin homma.

Antti Pouta - Valkea Valo
Vähän The War on Drugsmaiset fiilikset tästä tulee. Reverbiä siis ainakin käytetty. Parasta suomalaista musiikkia hetkeen.

White Lies - Take It Out on Me
Laulaja Harry McVeighin äänestä on toisinaan vaikea tykätä, mutta tähän se sopii varsin hyvin. Tai sitten sen osaa sivuuttaa paremmin. Keskimääräistä menevämpi biisi tältä pumpulta.

Roland McBeth - Don't Wait Up For Me
Kohtuullisesti elektronisia vivahteita sisältävä kantri-/blueskipale. Tai sitten jotain muuta. En oikein tiedä. Siistin kuuloista kitararämpyttelyä kuitenkin.

Korn - Rotting in Vain
En ikinä varsinaisesti ole kuunnellut Kornia, joten en tiedä onko tämä hyvä vai huono Kornin biisi. Mutta ihan ok rämistely kuitenkin.

Pokemon - Pokemon Theme
Mahdollisesti Pokemon GO:n julkaisun siivittämänä tämä oli noussut viraaleimpien kappaleiden listalle. Edelleenkin kylmät väreet tästä tunnarista tulee vaikkei suomenkielinen versio olekaan.

Runteli - Joulu Salilla
Koko Runtelin tuotanto on settiä, jota voi kuunnella repeatilla hyvässä nousuhumalassa käytännössä niin pitkään että laskuhumalan päätteeksi nukahtaa.

Radio Novan Iltapäivä feat. Esko Eerikäinen - Kesäbiisi aikuisille naisille
Kesä saattaa olla ohitse, mutta kyseenalaiset kesäbiisit aikuisille naisille eivät tästä maailmasta häviä millään. Mikäpä se pahan tappaisi.

ToDieFor & Daler Mehndi - Tunak Tunak Tun (Remix)
Vuosikausia ovat ihmiset vääntäneet "kännissä ja läpällä" -remixejä tästä, mutta nyt sitten Sony päätti julkaista virallisen remixin. En tiedä kyllä mikä tästä versiosta niin erityisen teki.

Tässä tämä alkuperäinen jos on sattunut elämään kiven alla.

Soulwax feat. Chloe Sevigny - Heaven Scent
Tästä on oikeastaan vaikea sanoa mitään. Kohtuullisen hämmentävä tapaus, jonkinlaista konemusiikkia se kuitenkin on. Ja yllättävää sinänsä, se on jopa ihan hyvää.

Tommy Cash - ProRapSuperstar
Lista alkaa venäläisellä, ja lista päättyy melkein venäläisellä. Eli virolaisella. Joka esittää olevansa venäläinen räppäri. Jossain määrin tarpeettoman eeppistä, jossain määrin vain todella typerää.

Itseäni on viime aikoina alkanut ärsyttää vielä keskimääräistä enemmän typerät fiittaukset biiseissä, joissa sitä nyt ei oikeastaan tarvitse. Esimerkiksi Sian radiossa loppuun asti renkutettu Cheap Thrills-kipale. Aluksi fiittaamaton versio:

Sitten Sean Paulilla höystetty versio:

Oikeasti, kuka koki tärkeäksi työntää Sean Paulin tähän mukaan? Olen tosin ehkä vähän puolueellinen, sillä en pidä tästä tyypistä muutenkaan. Mies, jonka pääasiallinen musiikillinen saavutus on päästä muiden biiseille huutelemaan "BEIBIGÖÖL" johonkin hiljaiseen väliin, ei suoranaisesti vakuuta. Vaikka kyllähän tämän fiitin syyn jokainen oikeasti tietää: saa lisää hynkkyä kun julkaisee saman biisin kahdesti, ja kun mukana on kaksi esiintyjää niin se tietää vielä tuplasti lisärahetta. Ärsyttää silti.

Minä ja seitsemän työpaikkaa

Sosiaalisessa mediassa leviää hauska villitys (lue: kaksi kaveria teki Facebookissa testin), jossa ihmiset kertovat ensimmäisistä työpaikoistaan. Itsekin olen joskus ollut töissä, ja ainakin sen tähän humpuukiin vaaditut seitsemän kertaa. En kuitenkaan viitsi laittaa tätä Facebookkiin, koska Facebook ei muistaakseni ainakaan aiemminn suvainnut pitkiä jorinoitani tilapäivityksinä. Myöskään, koska se on Facebook.

1. Rakennus työ mies
Rakennustyömieheksi kutsuminen saattaa olla liioittelua minun tiedoillani ja taidoillani, ehkä osuvampi titteli olisi laudankantajan apulainen. Tämä oli kuitenkin työ, jota tuli tehtyä useammassakin välissä, ja jolla rahoitin pääasiassa autokorttini. Enimäkseen hommat kuitenkin koostuivat siitä, että tein asian x, istuskelin vartin piilossa ja kävin kysymässä lisää hommia hengenvetämisen jälkeen. Sinällään on ankeaa tehdä hommaa, josta ei ole yhtään mitään hajua, ja joka kuitenkin vaatii yleensä jonkinnäköistä osaamista. Paitsi jos on virolainen.

Raksatyypin hommat opettivat oikeastaan sen mitä työ on: päivittäistä, kahdeksan tuntia kestävää hidasta oman sielunsa myymistä. Josta saa rahaa, jolla voi ostaa kivoja juttuja. Kohtuullisen reilu kauppa loppuhätään. Sain myös yhden kesän olla seksikäs raksamies ilman paitaa. Joskin paita pysyi hyvinkin visusti päällä. Mutta pidin oranssia paitaa, joka vastaa vähän omaa ihonväriäni. Myöskin sain "haukut" haapavetisyydestä. Oululaistelaiselta. Pata kattilaa soimaa, etten väittäisi.

2. Palovartija
Työ, joka kirjaimellisesti oli ainoastaan ikkunasta ulos tuijottamista, eli turvesuon palovahdinta. Periaatteessahan hommassa ei saanut tehdä mitään muuta kuin katsoa pihalle, syödä eväitä ja vaihtaa radiosta välillä kanavaa, mutta itse pelasin kännykän sudokupelin puhki joutessani. Vaikeustasosta riippumatta mikä tahansa sudoku lopulta ratkesi viiteen minuuttiin. Helpoimmat ratkesivat puoleen minuuttiin. Kaksi kesää tein tätä, ja koko tänä aikana syttyi tasan yksi tulipalo oman vahtivuoron aikana. Parasta tässä oli toki se, että itse missasin palon ja sain tietää siitä vasta kun joku maan tasalta soitti torniin:

"Terve, palaako tuolla"

"En ainakaan hoksaa että palaisi"

"No tuolla noin, valkoista savua nousee"

"Niinpäs näkyykin"

"Mepäs käydään hoitamassa homma"

"Ok"

Bonarina tässä sai vielä kaupan päälle haravoida pihaa alkukesästä, kun turpeen nosto ei ollut vielä alkanut. Hauis kasvoi, tai ainakin kädet olivat aika soseena parin päivän urakan jälkeen. Tästä työstä ehkä paras oppikokemus loppujen lopuksi oli se, mitä absoluuttinen tylsyys on. Se on nimittäin aika puuduttava tunne pitemmän päälle. Ja kyllä se sudokukin vielä ratkeaa aika nopsaan, saa tulla haastamaan jos arvelee kykenevänsä voittamaan.

Palovartijasta ei löytynyt kuvaa, tämä oli toiseksi paras vaihtoehto.

3. DJ

Toistaiseksi pisin työsuhteeni oli tämä DJ-urakka, jota jaksoin melkein kaksi vuotta. Pääasiassa lukiossa soittelin levyjä, jotta saisin kaljarahaa niiksi viikonlopuiksi jolloin en ollut keikkailemassa. Luonnollisesti tämä johti siihen tilanteeseen, että silloin kun minulla oli aikaa ja rahaa lähteä juomaan, kenelläkään muulla ei ollut rahaa. Tai aikaa. Ultimaattinen tavoitehan tällä hommalla oli päätyä maailman kuuluisimmaksi superstara-DJ:ksi, tai ainakin sen verran julkimoksi että saisi reissata maailmalla ja soitella hyvää musiikkia. Sanomattakin selvää että toisin kävi.

Tästä työstä riittäisi kyllä vaikka miten pitkästi juttua, positiivista ja negatiivista. Pääasiassa jokaisen illan voi kuitenkin tiivistää seuraavanlaisesti: aloita ilta, odota kaksi-kolme tuntia että ihmiset löytävät paikalle ja biletä villisti viimeiset n. tunti-puolitoista. Tämäkin työ koostui siis aika pitkälle pelkästä odottelusta. Biisin loppumisen odottelusta. Ihmisten humaltumisen odottelusta. Nukkumaan pääsemisen odottelusta. Eikä tiskin takana edes voinut nappailla kaljaa kun kotia piti ajaa. Kerran tosin sain kokeilla uutta namidrinkkiä.

Loppujen lopuksi sain onneksi yleensä enemmän positiivista kuin negatiivista palautetta. Samaan aikaan tosin havaitsin että henkilökohtainen musiikkimakuni ei ehkä ollut kovin monen ihmisen mieleen. Kun muut DJ:t kommentoivat musiikkimakuasi "hiton oudoksi", voi olla että olet ehkä väärällä polulla. Yleensä kun pitäytyi hittilistassa ja ysärissä niin selvisi kuitenkin elämässä hyvinkin pitkälle. Tosin poikkeuksena uran loppupään kapakkakeikat, joissa ei kelvannut kuin kasari ja Kiss. Tämä olikin se syy miksi lopetin, ja mikä vähän latisti unelmat superstara-DJ:n urasta.

4. Kassasetämieshenkilö
Tähän työhön pääseminen oli varmaankin elämäni kovin saavutus. Pääsin Prismaan työhaastatteluun, jossa todettiin että vajaasta 1000:sta hakijasta oltiin karsittu 20 haastatteluun, josta sitten valittiin muutama lopulliseen hommaan. Tarkkaan en muista miten monta, mutta ihan kaikkia ainakaan ei valittu. Unelmien työpaikka siis ilmeisesti. Sen tiedän, että yksi henkilö, joka oli kanssani samassa haastattelussa, työskentelee yhä samassa Prismassa.

Työ itsessään oli yhtä puuduttavaa ajan loppumisen odottelua kuin palovartijan hommakin, mutta tässä joutui vielä kaiken pahan lisäksi olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Positiivista oli kuitenkin se, että nyt voin täysillä samaistua netissä oleviin "asiakkaat - vitun rasittavia kusipäitä" -meemeihin. Joskin muistan edelleenkin ensimmäisen asiakkaani, joka oli huippumukava. Ja joskus joku oli jopa vaivautunut kirjoittamaan sellaisen asiakaspalautelappusen, jossa minua oli kehuttu "reippaasta toiminnasta". Ja kahvihuoneessa oli _aina_ eilisiä pullia. Eli varsin hyvä paikka.

5. Tutkimusavustaja
Ensimmäinen kerta, kun pääsin niin sanotusti oman alan hommiin, oli kun päädyin yliopistolle "tutkimusavustajaksi". Käytännössä tämä oli vain hienompi termi kesähessulle. Itse työ koostui pääasiassa tee-mitä-haluat tyyppisestä toiminnasta, eli "tieteellisestä tutkimuksesta". Loppujen lopuksi tämä kohdallani päätyi tarkoittamaan kandidaatintyön kirjoittamista tietoturvatestaamisesta, samasta aiheesta josta muuten tein myös diplomityön.

Yliopistolla työskennellessä tuli totuteltua ehkä vähän rennompaan työskentelytahtiin. Herkästi nimittäin kun annetaan kesätyöntekijälle vapaat kädet, käy niin että kesätyöntekijä laittaa testit pyörimään ja alkaa selata hassuja kuvia. Tämä kesä oli itse asiassa kesä, jolloin löysin Imgurin, tuon tuottavuuden erittäin herkästi tappavan nettisivun. Toisaalta, laiskottelun vastapainoksi homma pakotti ottamaan vastuuta omasta tekemisestä, sillä muuten olisi esimerkiksi se kandikin jäänyt tekemättä.

6. Suomen kielen opettaja

Myönnettäköön, minulla ei ehkä ole pedagogista opettajan pätevyyttä. Tai muutakaan pätevyyttä sen puoleen, paitsi se, että satun puhumaan ja kirjoittamaan suomea kohtuullisen sujuvasti. Kaikkihan alkoi siitä, kun olin Puolassa vaihdossa ja asuntolan huoneen ovesta marssi läpi iso mies, joka totesi "I have an offer for you". Tässä vaiheessa vähän jännitti, että liittyykö tähän tarjoukseen jotain johon liittyy herääminen viikon päästä roskiksesta kilon paloihin pilkottuna.

Onneksi kyse ei ollut suomen kielen opettamista kummemmasta asiasta. Tyyppi rustasi työsopimuksen siinä paikalla, kun mustekynällä hän kirjoitti varsin virallisen kuuloisen runon antamani monisteen kääntöpuolelle, johon sitten itse tuhersin vähän epäröiden nimen. Ilmeisesti tarjonta oli niukkaa kun minäkin kelpasin opettajaksi. Yhä edelleen mietin, kuinka uppo-outo kielikoulun pitäjä sai tietää minusta.

Oma patentoitu opetusmetodini oli se, että tuntia edeltävänä iltana luin oppikirjasta luvun, jonka sitten selitin ääneen seuraavana päivänä oppilaille. Oppitunnit olivat lauantaina, ja saattoi käydä niin että kerran tai kaksi tunteja pidettiin pienehkössä krapulassa. Lopputulos oli kuitenkin varmaankin ihan hyvä, sillä sain palkaksi oppilailta mukin. Palkkoja jäi vähän rästiin, mutta en toisaalta jaksanut pahoittaa mieltäni tästä kun pääsin tekemään jotain mielenkiintoista ja uutta. Työkin opetti kaikkea mahdollista suomen kielestä vieraisiin kulttuureihin ja tyhmien ideoiden toteuttamisesta siihen, että tajusin oikeastaan pitäväni opettamisesta.

7. Android-sovelluskehittäjä

Tämä taas oli ensimmäinen työni varsinaisena koodiapinana, jota teinkin jopa kahdessa eri start-upissa. Ensimmäisessä paikassa tein sovellusta, jonka julkaisuaikataulu vähän venähti. Itse asiassa tätä kirjoittaessa katsoin pitkästä mitä sovellukselle kuuluu, ja se on ilmeisesti viimein päässyt softlaunchista pihalle. Ainakin sain sen viimein omalle kännykälle asennettua. Sitä pitemmälle en päässyt, sillä sisäänkirjautuminen ilmoittaa aina epäonnistumisesta. Kahden vuoden odottaminen ei siis aivan ollut sen väärti.

Jos tästä jotain kuitenkin jäi käteen, niin se oli vahva päätös siitä että vastikkeetta en enää ikinä työskentele. Raha ei välttämättä ole se pakollinen vastike, mutta työstä kuitenkin kuuluisi saada jotain muutakin kuin pari hassua opintopistettä (joille ei lopulta tullut käyttöä). Tämän nyt pitäisi olla itsestään selvää, mutta on tajuttoman vaikea pitää itsensä motivoituneena projektissa, josta saa "ehkä joskus jotain". Toisaalta, tämän työn kautta sain palkallisen kesätyön samassa hommassa eri firmassa, joten eiköhän sekin ole sitä "jotain". Ja hyvän mielenkin sain, tavallaan.

Tätä kuvaa ei edes tarvinnut muokata

Harmi, että ammatteihin ei sisältynyt automekaanikkoa, sillä tänään auton moottorin vikavalo syttyi. Kun vikavalo syttyy ilman sen kummempaa selitettä, se tuntuu jotakuinkin samalta kuin jos asiakkaan valitus tehdystä työstä on tasoa "tää ei toimi". Huomenna korjaamolle. Harmi ettei ammatteihin myöskään sisältynyt "jossian määrin kompetentti tyyppi", sillä taisin vahingossa pukata tämän luonnoksen etuajassa pihalle. Oho.

Vanhasta läppäristä retropelikoneeksi

Aika monella meistä lojuu nurkassa vanha läppäri, mahdollisesti jopa useampikin. Koneita, joita ei viitsisi kaatopaikallekaan heittää, mutta joista aika on väistämättä ajanut ohitse. Yksi varsin hauska käyttökohde tällaiselle koneelle on emulointiin perustuva retropeliasema. Tällaiseen käyttöön ei oikeastaan tarvitse kuin läppärin ja internetin, ja internetkin on vapaaehtoinen jos jaksaa säätää. Laskentatehoa ei hurjasti vaadita, joskin vanhemmilla ja hitaammilla koneilla saa modernempien konsoleiden emuloinnin unohtaa.

Käväisen tässä tekstissä lähinnä pintapuolisesti läpi askeleet millä sain oman peliläppärin pyörimään. Ohjeiden seuraaminen vaatii pääasiassa lukutaitoa, mutta jonkinlainen kokemus Linuxista ja tietokoneista ylipäätänsä on takuuvarmasti avuksi. En esimerkiksi kuitenkaan jaksa selittää kuinka käyttiksen asennus tapahtuu, sillä siihen löytyy parempia ohjeita netistä. Toisaalta, jos nurkissa lojuva läppäri on muutenkin vanha ja pölyinen turhake, niin nythän on hyvä aika ja mahdollisuus alkaa opetella uutta asiaa hukkamaatta rakkaita perhekuvia.

Läppäri, jossa pyörii Sanic the Hegehug 3, jota pelataan SNES-kapulalla. Heresy.

Ensimmäinen urakka on luonnollisesti asentaa Linux läppärille, koska:

• se on ilmainen ja helposti saatavissa
• se on helposti myös muokattavissa ja mahdollista saada toimimaan romummallakin läppärillä
• se ei ole Windows

Käyttiksen asennus voi olla tämän prosessin jännin vaihe, sillä se pyyhkii koneen sileäksi, mutta se on myös helpoimpia juttuja. Linuxin distron valinnassa voinee käyttää omaa harkintakykyään, mutta perusvarma vaihtoehto on Ubuntu, jos ei ole varma siitä mitä on tekemässä. Itse mielikuvituksettomana elämyspelkurina päädyin juurikin Ubuntuun. Netistä löytyy varmasti hyviä asennusohjeita halutun Linuxin asentamiseen, esimerkiksi Ubuntun asennusohjeet löytyvät yllättäen Ubuntun sivuilta.

Se on Ubuntu. Piti laittaa joku kuva ettei mene liian tekstivetoiseksi.

Kun Linux on asennettu (toivon mukaan kohtuuttoman kivuttomasti), voi alkaa tunaamaan emulaattoreita läppärille. Tietämättömille tiedoksi, emulaattori on ohjelma joka pyörittää pelejä imitoimalla halutun konsolin toimintaa. Lyhyesti tiivistettynä, mustaa magiaa. Itse päädyin RetroPie-systeemiin, sillä siinä pääsi suhteellisen vähällä tunkkaamisella. Aikuisten oikeastihan tämä järjestelmä on tarkoitettu Raspberry Pi:lle ja Debianille, mutta koska Linux on Linux, niin esimerkiksi Ubuntulla tämä kuitenkin pyörähti aika näpsäkästi.

Käytännössä RetroPie on näppärä all-in-one -ratkaisu, joka sisältää kaiken varmasti riittävästä määrästä emulaattoreita aina yhtenäistettyyn ja varsin näppärään käyttöliittymään saakka. Ja mikä parasta, kaikki löytyy yhden skriptin takaa. Varsin hyvin kirjoitettu asennusohje Ubuntulle löytyy täältä. Asennusskripti oli vähän erilainen uudessa versiossa, mutta tervettä järkeä käyttämällä pääsi aika helposti. Yksi emulaattori ei kääntynyt, muistaakseni jokin antiikkinen PC, josta en jaksanut kauheasti välittää.

Tällainen pitäisi lävähtää silmille kun kirjoittaa "emulationstation" terminaaliin. Saattoi jopa käynnistyä suoraan bootissakin, en muista enää.

Emulaattorien asennuksen jälkeen päästäänkin sille hauskan harmaalle vyöhykkeelle. Vaikka emulaattorit ovat yleensä sinänsä ok lakiteknisestä näkökulmasta (lukuunottamatta joissakin emulaattoreissa tarvittavaa BIOSia), niin varsinaiset pelit (eli ROMit) ovat tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia. Tämän vuoksi en linkkaa tähän mitään, koska olen liian nuori ja kaunis vankilaan, mutta sanotaanko että Google toimii tässäkin asiassa. Myöskin vapaasti käytettäviä romeja löytyy jos meinaa jännittää ladata siinä-ja-hilkulla-sisältöä, mutta näiden laatu ja määrä on mitä on.

ROMithan ovat käytännössä tiedostoja, jotka vastaavat niitä oikeita kasetteja, joita oikeassa maailmassa työnnettiin oikeaan konsoliin. RetroPien asennuksen jälkeen kotikansiossa pitäisi olla RetroPie-niminen kansio. Tämän alta löytyy kansio roms, jonka alta löytyvät viimein konsolikohtaiset rom-kansiot. Näiden alle kun nakkelee haluamiaan pelejä niin seuraavan Emulationstationin bootin jälkeen pelejä pitäisi ilmestyä. Itse en ainakaan pakattuja pelejä saanut toimimaan, joten pikkuisen säätämistä voi tulla jos innostui latailemaan romeja urakalla.

Pelattavaa viikonlopuksi.

Kun emulaattorit on kunnossa ja löytyy jotain pelailtavaakin, on homma jo periaatteessa valmis. Käytännössä vielä pitää hankkia ohjain. Toki näppikselläkin voi nakutella, mutta peli-ilo kärsii aika kovasti tällaisesta. Lisäksi itselläni RetroPie tykkäsi herjata joystikin puutteesta emulaattoreita käynnistellessä. Verkkokauppa.comista löytyy ylihintaisia retro-ohjaimia jos ei jaksa tilata ulkomailta asti, mutta suosittelen ennemmin penkomaan Ebaysta ja Amazonista. Lähestulkoon jokaisesta vähän vanhemmasta ohjaimesta löytyy usb-piuhalla oleva versio, joka sopi tällaiseen tarkoitukseen.

Mitä sitten? No loputtomasti tunattavaa tietty. Esimerkiksi läppärin liittäminen telkkariin, eihän kukaan pikkuruudulta näitä pelaa jos ei ole pakko. Tämä on Linuxin kanssa yllättävän usein ei-triviaali ongelma. Itse sain kuvan liikkumaan televisioon suosiolla, mutta äänen kanssa tuli hieman ongelmia. Ratkaisuna toimi PulseAudio Volume Controlin asentaminen (apt-get install pavucontrol), jolla äänen sai ohjattua oikeaan suuntaan.

Vielä asia, joka itseä tällä hetkellä tässä isommin tympii, on kuvan tarkka laatu. Jostain pitäisi kaivaa filtteri, jolla kuvan laatua saisi lähemmäs rehellisen vanhan kansan putkitelkkarin laatua. Eli suttuinen, sumea ja scanline-efektillä. Joka tapauksessa, nyt vanhan läppärin pitäisi olla uskomattoman hieno ja huippuhuikee retropelimasiina, jolla voi pelailla vanhoja pelejä ja miettiä "mikä tässäkin pelissä oli muka niin hienoa silloin joskus".

Jotakuinkin näin.

PS: Yksi henkilökohtaisista suosikkiblogeistani, Kasper Diem, teki jutun kunnanvaakunoista, joka saattaa olla jostain tuttu aihe. Great minds think alike vissiinkin. Tosin en tajua miten Lapua muka ei voi olla kymmenen parhaan vaakunan joukossa. Huono lista, lista vaihtoon.

PPS: RetroArch olisi saattanut olla parempi vaihtoehto RetroPien sijasta. Meni jo.

Weekstart-festivaali

Weekstart-festivaali on neljäpäiväinen lifestyle-festivaali, jota vietetään joka ikinen viikko maanantaista torstaihin ympäri maailmaa. Liput maksavat pyöreät 0€ ja osallistuminen on ehdottoman pakollista. Osanottajamäärä voidaan tälläkin viikolla mitata miljoonissa, ellei peräti miljardeissa. Pääesiintyjinä ovat tarpeettoman kova väsymys, uskomaton vitutus ja "se mitä nyt Spotify sattuu soittaamaan".

Festivaalilla on missio. Weekstart-festivaalin tarkoitus on muistuttaa jokaista sen kävijää siitä, kuinka he ovat vain pienen pieni osa galaktista oravanpyörää planeetalla, joka kulkee vääjäämättä kataklysmiään kohti. Osallistuminen saa myös ihmisen arvostamaan täysin uudella tavalla Weekstop-festivaalia, joka vietetään perjantaista sunnuntaihin. Tätä ei sovi sekoittaa Weekend-festivaaliin, jonka tarkoitus on lähinnä antaa teineille mahdollisuus vetää ensimmäiset festarikännit ja menettää neitsyys bajamajassa.

Festareiden esiintyjät ja tunnelma ovat tarkkaan valittuja suuren, jopa kosmisen tavoitteen saavuttamiseksi. Yllätysesityksiä saatetaan myös nähdä viikonlopun aiheuttaman katumuksen ja maanantaiaamun fyysisen pahoinvoinnin muodossa. Koko festaritiimi toivottaa ihmisille mahdollisimman siedettävää alkanutta juhlaviikkoa. Ensi viikolla nähdään taas. Ja sitä seuraavalla. Kyllä se siitä. Ainakaan täällä ei ole Antti Tuisku pääesiintyjänä.

Rahastosäästämistä kansantajuisesti, eli niin kuin minä sen ymmärrän.

Jokainen itsensä vakavasti ottava rahabloggari aloittaa tällä.

Tässä eräänä päivänä päätin, että olen kyllästynyt olemaan köyhä, jolla ei ole edes yhtään miljoonaa pankkitilillä. Rehellisellä työllä ei toki rikastu, eikä rikolliseksikaan oikeastaan viitsi alkaa. Olen onnekseni kuullut maagisesta raha-automaatista nimeltään sijoittaminen. Eli laita johonkin rahaa, odota tovi ja vastaanota enemmän rahaa kuin mitä alunperin laitoit sinne johonkin. Tätä toistetaan kunnes rahan määrä on riittävä.

Rahastosijoittaminen on keino, jolla minun kaltaiseni osakkeista ja pörsseistä mitään tietämättömät hölmöt voivat tuntea itsensä oman elämänsä Warren Buffetteiksi (ei sukua Rax Buffetille). Käytännössä ostat rahastosta osuuden, ja joku sinua viisaampi sijoittaa summan hyvin. Näin sijoitukset tuottavat rahaa ilman että joudut miettimään muuta kuin minkä värisen Ferrarin haluat. Itse haluan keltaisen. Sitten kun tuottoa on tarpeeksi, voi oman omistuksena myydä ja marssia autokauppaan.

Punainen on niin nähty.

Yrittäessäni seikkailuja rahastosijoittamisen ihmemaassa, päädyin Osuuspankin rahastoihin, pääasiassa koska minulla on jo tili ja muut tarpeelliset tiedot siellä valmiiksi. Myöskään omistajajäsenenä en joutunut maksamaan kirjaus- tai lunastuspalkkioita, jotka veloitetaan kun haluat siirtää rahaa suuntaan tai toiseen. Tämä on varsin näppärää, jos haluaa veivata rahojaan edestakaisin urakalla kuten kunnon sijoitushai. Tai jos haluaa kokeilla riskittä.

Osuuspankilta löytyi rahastoja joka lähtöön: osakerahastoja, yhdistelmärahastoja, korkorahastoja ja monia muita, mistä ymmärrän vielä vähemmän. On erilaisia säästörahastoja ja sijoitusrahastoja. Rahastonsa voi valita vaikka maanosan mukaan, haluamansa riskin mukaan tai jopa luonnonmukaisuuden mukaan. Syyllisyyttä omasta olemassaolostaan voikin keventää sijoittamalla "Vähähiilinen maailma" -rahastoon, joka pyrkii lisäämään teollisuuden tietoisuuttaa hiilijalanjäljestä.

Olen oman elämäni Jeesus

Päädyin lopulta rahastoon nimeltä "Varovainen", ei varmastikaan tarvitse kauheasti arvuutella miksi. Tämä mainostaa olevansa yhdistelmärahasto, joka koostuu pääasiassa korkosijoituksista höystettynä osakkeilla, ja soveltuu ilmeisesti säästämiseen ihmisille, jotka eivät halua menettää rahojaan. Osa selityksestä meni ohitse, mutta koska oli kiire alkaa rikkaaksi niin päätin laittaa ensiksi rahat ja miettiä sitten. Päivän odottelun jälkeen olinkin jotakuinkin onnellinen rahasto-osuuden omistaja.

Nyt sijoituksesta on kulunut viikko pari, miten tällä hetkellä sitten menee? No, laitoin rahastoon mielestäni alkuun varsin kohtuulliset 30 euroa. Tällä hetkellä omistusteni arvo on 29,77 euroa. Voisi siis sanoa, että tällä hetkellä menee päin persettä. Auto on vielä, sitä ei pankki ole vienyt. Tässä tilanteessa kuitenkin piilee se rahastosäästämisen heikkous: siinä missä säästötilillä arvo heikkenee inflaation mukana, rahastoissa arvo heikkenee inflaation sekä markkinoiden mukana.

Pohja on nähty, pohjalla käyty.

Internetissä kuitenkin vahvasti väitettiin, että rahastosijoittaminen on fiksumpaa kuin säästötili juuri tästä samasta syystä: sen pitäisi kasvaa markkinoiden kanssa, ja olla keskimäärin kannattavampi veto. Tai sitten ei, kuten nyt kävi. Riskillä on hyvä elää, seuraavaksi otan pikavipit ja laitan kaiken Afrikka-rahastoon. Ehkä vielä ei kuitenkaan kannata tappioista masentua, mutta haaveita Ferrarista voisi realisoida Mazdaan. Voisin silti sanoa loppuyhteenvetona, että köyhät voi suksia kuikkaan minun blogistani. Raha se on joka jyllää. Sitten kahdenkymmenen vuoden päästä.

 

Jokainen itsensä vakavasti ottava rahastobloggari päättää tähän.

Grressor - voi kehveli

Tänään töissä koin huomattavaa turhautumista, jota joku voisi barbaarisella kielellä kuvata "vitutukseksi". Tämä tunne oli kuitenkin lopulta onnenpotku, sillä sen ansiosta sain ajatuksen uuteen maailman parhaaseen start-uppiin, Grressoriin. Antakaa kun kerron pitchin, lupaan että vakuututte.

---

Maailmassa on yli seitsemän miljardia ihmistä. Jokainen heistä tuntee jotain, joka ikinen hetki: rakkautta, iloa ja jopa vihaa. Kaikki nämä tunteet ovat ihmiskunnalle äärettömän tärkeitä, emmekä voisi elää ilman niitä. Viha on kuitenkin poikkeuksellisen voimakas tunne, ja sen väärin viestiminen aiheuttaa ongelmia ihmisille heidän työssään, ihmissuhteissaan ja kaikilla muillakin osa-alueilla.

Geneerinen "tunteita herättävä" kuva.

Grressor on maapallon elämän mullistava palvelu, joka varmistaa, ettei tämä virheellinen vihan ilmaisu aiheuta enää ihmisten elämässä ongelmia. Palvelu nimittäin kertoo käyttäjän lähimmille ihmisille kuinka hän voi. Onko hän ehkä vihainen, mahdollisesti jopa raivoissaan, vai kenties vain väsynyt tai nälkäinen? Grressor tietää totuuden.

Uniikki älyranneke tunnistaa sataprosenttisen tarkasti, kun ihminen tuottaa yleisiä ruumiillisia vihareaktioita. Näitä ovat esimerkiksi sykkeen nousu, kevyt hikoilu ja lihasten jännittyminen. Oireita havaittuaan älyranneke on yhteydessä pilvipalveluun, joka hajautetusti P2P-verkon avulla laskee aukottomasti ihmisen raivon määrän.

Sinisävyinen kuva tietokoneesta osoittaa, että hallitsemme tietotekniikan ja olemme todellisia hakkereita.

Kun absoluuttinen määrä on laskettu, älykkäästi oppiva järjestelmä tekee käyttäjän puolesta vihaisen päivityksen sosiaaliseen mediaan. Tämän päivityksen sävy riippuu täysin käyttäjän reaktioiden voimakkuudesta, vaihdellen kevyestä "voi kehveli"-päivityksestä aina rajuimpaan "AAAA VITTUU AAA MÄÄÄ HAKKAAN KAIKKI PASKAKSI"-päivitykseen.

Mitäänsanomaton kuva pilvestä ja muutamasta tietotekniikkaan liittyvästä laitteesta.

Tämä briljantti palvelu tarjotaan ihmisille uniikkina SaaS-palveluna. SaaS on lyhenne sanoista "Service as a Service". Tämä kuvastaa Grressorin yksinkertaista ja maanläheistä lähestymistapaa tähän ihmisiä vuosisatoja kalvaneeseen ongelmaan. Vaikka teknologiamme onkin edistyksellistä, meille aina ihmiset ovat se suurin prioriteetti.

Näin paljon meillä olisi muutaman vuoden päästä rahaa jos kaikki ovat yhtä idiootteja kuin tähän sijoittava ihminen.

Nämä älykkäästi ihmisen käyttäytymiseen ja fysiologisiin reaktioihin perustuvat päivitykset varmistavat, että kaikki varmasti tietävät ihmisen todellisen mielentilan. Koko maailman hyvinvointi paranee, kun yksilöt havaitsevat tarkalleen miten muut todellisuudessa voivat. Grressor pystyy jopa pelastamaan ihmishenkiä, sillä ihmiset tietävät pysyä turvassa psykopaateilta, ja näin pystymme Grressorin avulla takaamaan turvallisemman ympäristön kaikille.

Me olemme kaikki tällä samalla pallolla, tehdään siitä jälleen hyvä Grressorin avulla.

Grressor - Jotta maailma olisi vähän parempi paikka

---

Jos tunnet jonkun, joka haluaa laittaa miljoonia tällaiseen ideaan, niin kerro ihmeessä. Voin ottaa rahat pois  typeryksiltä.

Qstock 2016: mitä näin, mitä koin

Kävin Qstockissa. Festareille oleellisesti kuuluvan oluen nauttimisen lisäksi nautin myös musiikista. Vai oliko se toisinpäin. Joka tapauksessa, näin kävi, joskin keikkojen kuuntelu jäi tänäkin vuonna sivuosaan kaiken muun hauskan oheistoiminnan vuoksi. Ehkä kolme keikkaa katsoin alusta loppuun. Tässä blogitekstissä seuraa kuitenkin huomioita useammasta musiikkiesiintyjästä, jotka tulivat korvaani viikonlopun aikana.

Sanni
On loppujen lopuksi erittäin kiusallista kuunnella, kun Sanni laulaa siitä kuinka haluaisi vahinkopanna juuri minua kaikista ihmisistä samalla kun avovaimo seisoo vieressä. Sori, jää ensi kertaan. Tai kuten Juha88 totesi, "voidaan ottaa myös kolmistaan."

Children of Bodom
Olen tämän bändin pitkäaikainen fani. Aloitin kuuntelemisen viime viikon keskiviikkona, joten takana on vankkaa fanitusta useampi päivä kuin mitä yhtään käteen mahtuu sormia. En nyt muista suosikkibiisiäni, mutta se on se yksi siltä levyltä, jonka kannessa on viikatemies.

Have You Ever Seen the Jane Fonda Aerobic VHS
Tämän kanssa kävi vähän hassusti. Kävelin aiemmin lavan ohi ja kuuntelin kuinka soundcheck oli meneillään. Tulin paikalle sitten tunnin päästä, kun varsinaisen keikan piti olla olla jotakuinkin puolivälissä, eikä paikalla ollut ketään muita kuin järjestyksenvalvoja. Harmillista.

Olavi Uusivirta
Uusivirran keikoilla on tietynlainen tunnelma, jossa voi tuntea itsensä nuoreksi, villiksi ja vapaaksi. Itse kutsun tätä tunnetta "poltetaan pilveä ja nussitaan ristiin"-tilaksi. En tehnyt kumpaakaan. Sen sijaan join kaljaa, joka oli ihan ok. Niin hyvää kuin 8€:n Fosters voi olla.

Stam1na
Tällä keikalla totesin olevani joko liian vanha tai liian nössö moshpittiin. Rinki pyöri noin kahden metrin päässä, ja ajattelin kuinka lapsellista ja tyhmää touhua se oli. Ja kuinka paljon haluaisin olla siinä mukana, mutta kuitenkin könyäisin ja kuolisin. Vaikka olisihan se hieno tapa mennä.

Anastacia
Yllätyin että tämäkin yhden hitin ihme on vielä olemassa. En varsinaisesti kuunnellut, mutta alueelta poistuessa halvemman oluen pariin joutui pikku pätkän ottamaan meteliä äänivastaanottimiinsa. Yhtä rasittava ääni naisella oli livenäkin. En suostu uskomaan että se olisi hänen oikea äänensä.

Chisu
Lähdin keikalle fiiliksellä "tää on ihan paska". Lähdin keikalta fiiliksellä "tää oli ihan ok". On ihan positiivista joskus olla ennakkoluulojensa suhteen väärässä. Ei tosin vieläkään kuulostanut Spotifystä kauhean hääville, eli ehkäpä kyseessä oli "vain" hyvä live-esitys.

The Prodigy
Koko lailla ainoa musiikillinen syy miksi Qstockkiin tuli lähdettyä. Ja olihan se hyvä. Tuli myös todistettua itselle, että moshaus taitaa olla loppujen lopuksi enemmän tekniikka- kuin voimalaji. Ei nimittäin tee väkivaltainen tanssiminen hyvää toimistotyöntekijän kynäniskalle.

The Prodigy -juomapeli: aina kun sanotaan joko "people" tai "fuck", otetaan huikka.

Ehkä huomenna jaksaa kirjoittaa pitemmästi asiaa jostain (kun vaan keksisi että mistä), nyt on vielä krapula. Ja niska kipeä. Ja väsyttääkin vielä.