Elämää valmistumisen jälkeen, onko sitä?

Publiikissa, valmistumisen yhteydesssä, eräs vanhempi yliopisto-setä piti puheen, jonka sisällön voi jotakuinkin tiivistää näin: "toivottavasti oli hauskaa, sillä se oli parasta mitä tämä elämä tarjoaa. Tästä alkaa alamäki". Ei ehkä ihan näillä sanoilla, ja ehkä hieman ekstrapoloin (tieteellinen termi liioittelulle), mutta olin hieman yllättynyt tällaisesta puheenvuorosta. Ei kai asiat nyt niin huonosti voi mennä?

Sitten meninkin töihin, ja nyt viiden kuukauden työskentelyn jälkeen alkaa tuntua että ehkä se ukkeli ei ollutkaan ihan niin väärässä mitä nuorena, naiivina vastavalmistujana olisi voinut luulla. Olen pariin otteesen kironnut että asun kerrostalossa enkä hirsimökissä, sillä täältä on pirun hankala löytää niin tukevaa kattoparrua että siihen voisi ripustaa itsensä roikkumaan. Mikä aikuisena olemisessa mättää?

Ensinnäkin, opiskelu tarjosi mukavasti vapautta. Hommat sai hoitaa omaan tahtiin, tai jättää hoitamatta jos siltä tuntui. Kukaan ei katsonut kieroon, jos tiistai-aamuna saapui krapulaisena vanhalta viinalta haisevana luennolle. Pääasia että hoidat hommasi hyvin. Kokeile vetää sama temppu töissä, sanomista tulee. Töissä yleensä kaikki muukin on pykälää tarkemmin säädeltyä. Siinä missä yliopisto tuntui ansalta, niin työelämä tuntuu vankilalta.

Tokihan töistä saa hynkkyä, rahaa, tuohta, makkelia. Monta kertaa enemmän kuin aiemmin. Ja pari ensimmäistä kuukautta jaksaakin eteenpäin sillä ilolla että voi työntää rahaa mitä hassuimpiin erilaisiin vekottimiin ja vimpaimiin. Itse ostin pleikkarin, pyörän, kannettavan ja ulkomaanmatkan. Kunnes tajusin, että mikään näistä ei tuo "nuoruuden vapautta" takaisin. Se tunne, kun omistaa pleikkarin, mutta ei ehdi pariin viikkoon pelata sitä.

Työssäkäyvä ihminen arvostaa kuitenkin opiskelijaa enemmän viikonloppua. Siinä missä päivärytmi opiskelijana oli hyvin päiväkohtainen (tee mitä haluttaa, kun haluttaa, jos haluttaa), on työssäkäyvänä rytmi paljon puuduttavampi: käy viikko päivällä töissä, illasta pakene eksistentiaalista tuskaa keinolla millä hyvänsä ja viikonloppuna tee rästiin jääneet askareet. Nauti kaksi olutta. Toista kunnes molemmat jalat ovat haudassa. Vaikka viikonloppuna joutuukin esimerkiksi siivoamaan, on silti oman itsensä herra, itsensä pomo, ja voi siivota vaikka vähän laiskasti.

Olen saavuttanut elämässä vaiheen, jossa melkein mieluummin makaan sohvalla tekemättä mitään kuin makaisin sohvalla tehden jotain. 

Näin työ_ukolle jää valitettavan vähän varsinaista vapaa-aikaa. Töiden ja arkihommeleiden jälkeen sille "kaikelle hauskalle" jää valitettavan vähän aikaa, ja vielä vähemmän jaksamista. Jos kuitenkin tähdet lävähtävät kohdilleen, ja olisi sekä aikaa että viitseliäisyyttä tehdä jotain, on jotain hyvin tärkeää ja kriittistä unohtunut.

Tokihan iso osa näistä asioista riippuu työpaikasta. Työ on kuitenkin se, mihin ihminen kuluttaa aika pitkälti suurimman osan hereilläoloajastaan. Osa töistä tarjoaa erittäinkin joustavia työaikoja ja vapaita työmetodeja. Joissakin toisinaan juodaan joskus kaljaa toimistolla, tai ainakin pulju järkkää jonkinnäköisiä tapahtumia, joissa voi sitten hassultella menetettyjen iltojenkin edestä. Täydellisen työpaikan etsiminen on sekin omanlaisensa prosessi, sillä useissa paikoissa raha on tärkeysjärjestyksessä työntekijän yläpuolella. Ja kaaoksen välttämiseksi tarvitaan säännöt.

Ja no, onhan töissä positiivisetkin puolensa, lisääntyneen varallisuuden lisäksi. Pääsee näkemään miten paljon siitä kaikesta viiden vuoden uurastuksesta on hyötyä oikeassa työelämässä (spoiler: ei kauheasti). Voi tutustua ihmisiin, jotka vaikuttavat vielä hajonneemmilta kuin sinä. Ja tottakai oman guru-tason parantaminen uusin sfääreihin.

Sanotaanko kuitenkin vaikka näin, että näistä positiivisemmista puolista huolimatta Betteridgen laki pätee tähänkin otsikkoon. Tässä kirjoituksessa haiskahtaa muutoksen vastustamiseen liittyvä kriisi. Tai sitten pitäisi oikeasti tehdä jotain asialle, eikä ruikuttaa nettiin. Mutta ei ihminen niin toimi.

Kirjoittaja ei muista kirjoittiko tästä jo aiemmin, mutta elämä otti sen verran päähän että kirjoitti ainakin nyt.